Riikka Niemelä
Vietin yhden kesän kauneimmista viikonlopuista Laukaassa Iso-Harisen rannalla kuunnellen läpi elokuisen metsäluonnon, suopursuntuoksuisen suon ja viileän rotkolaakson vaeltaneen yleisön ajatuksia luonnosta ja Pyhä paikka? -esityksistä. Sää oli meille suosiollinen. Perjantain kenraaliharjoitus pidettiin vielä hellelukemissa, mutta esityspäiville osui vilpoisampi sää, jossa luonto osallistui esityksiin ääni- ja valoteknikkona, kuten yleisöltä jälkikäteen kuulin; ukkonen ärjyi butoh-taiteilija Vangelinen tanssiessa vasten rotkonpohjan ikiaikaisia kallioita, aurinko kirjaili kulissit valo- ja väriefekteillään ja Tuonen lehto -kohtauksen ylle laskeutui hiljainen sade.
Viikonlopun kauneus ei silti johtunut säästä, vaan kiitollisuudesta, jota tunsin kuunnellessani toinen toistaan vaikuttavampia huomioita esityksestä ja luonnonympäristöstä erityisissä puitteissa, jotka Valkolan kyläyhdistys oli haastatteluille järjestänyt. Esitysviikonloppua edeltänyt arkinen kaaos jääkalikoiden, käsidesin, lippulappujen, bussiaikataulujen, fläppitaulujen, reistailevan nauhurin ja muiden pikkuyksityiskohtien järjestelyssä rauhoittui keskusteluun kauniissa keskisuomalaisessa järvimaisemassa savusaunan terassilla. Seinää koristi harmaa tammivasta ja seinänvierustalle pinotut saunapuut. Haastattelunauhoille taisi tallentua keskustelun lisäksi vesilintujen ääniä ja ajoittain yltyvän tuulen puuskat. Jossakin muualla olisimme saattaneet puhua luonnosta jollakin toisella tavalla.
Vaellusten päätepisteellä retkikahvien jälkeen tehdyt haastattelut antavat arvokasta tietoa tavoista, joilla luonto ja luonnonpaikka esityksissä koettiin. Taideperustaista tutkimusta voisi luonnehtia tutkimukselliseksi lähestymistavaksi, jossa taiteellinen prosessi on osa tutkimuksen työkalupakkia.
Tarjoamalla mahdollisuuden kohdata luonnonpaikka erityisine piirteineen ja hiljentyä hetkeksi luontoon Pyhä paikka? -vaellusesitykset tarjosivat lähtökohdan ja kiinnekohdan keskustelulle luontosuhteesta. Esityksissä luonto ei ollut vain etäinen näkymä ihmisen edessä, katseen kohtaama maisema. Ne koettiin keskellä luonnon rytmejä, tuoksuja ja tuntuja. Luonnonpaikan läpi kulkiessa liikkeet mukautuvat sen topografiaan ja keho kohtaa matkanvarren vaihtuvat pienilmastot, kylmänkosteat kivenlohkareet ja jalan alla myöden antavat sammalet.
Filosofi Alva Noë luonnehtii taidetta ”omituiseksi työkaluksi”. Se on ymmärtämisen väline, joka auttaa huomaamaan totunnaisia tapoja ajatella ja nähdä. Noën mukaan taide on väline, jolla voimme ymmärtää itseämme. Taiteen vahvuudeksi tutkimuksessa voisi ajatella sille ominaisen moniselitteisyyden. Sellaisena se avaa polkuja yksilöllisiin tulkintoihin, kokemuksiin ja eriäviin näkemyksiin.
Parhaimmillaan taide onkin keskustelunavaus eikä loppupäätelmä; se sysää liikkeelle ajatusprosesseja ja pitää puheen käynnissä.
Taide voi saattaa ihmisiä myös konkreettisesti yhteen jaetun asian äärelle. Pyhä paikka? -esityksissä yleisö kohtasi luonnon hetkellisesti muotoutuneina yhteisöinä, traktorin lavalla paikalle saapuneina matkaseurueina, joiden kokemuksia äänettömistä vaelluksista läpi vanhan erämaan kuuntelin matkan päätepisteessä. Tauolla join suoraan tulelta nostettua nokipannukahvia ja kuuntelin kyläyhdistyksen talkooväen hyväntuulista jutustelua ja lähiluontoa koskevaa tietotaitoa. Yhdistys on lisännyt toiminnallaan yhteishenkeä ja edistänyt alueen ulkoilu- ja retkeilymahdollisuuksia. Vapaaehtoistyön ja paikallisten yhteisöjen merkitys lieneekin jatkossa yhä vain arvokkaampaa ihmisten ja ympäröivän luonnon hyvinvointia edistävässä työssä.
