Kaisa Raatikainen
Kiitos, Koneen säätiö. Ilahduin ikihyviksi tänä aamuna, kun tasan kello 9 sähköpostiin saapui viesti, jonka kolmannella rivillä luki: ”Onneksi olkoon!” Viestissä kerrottiin, että Pyhä paikka? -hankkeelle on myönnetty täydennysrahoitus säätiön COVID-19-haussa.
Olin herännyt ennen kuutta ja pyörinyt levottomana sängyssä miettien päätöstä. Aamupalaa söin tajuamatta mitä oikein laitoin suuhuni. Siirryin kotitoimiston työpisteelle (koska korona!) ja avasin sähköpostin, mietin mitä pitäisi tehdä, kohta alkaa etäpalaverikin, voiko tässä lainkaan keskittyä ja ajatella ja keskustella fiksusti työkavereiden kanssa, kun jännittää. Ja sitten viesti tuli. Piti mennä hetkeksi tepastelemaan olohuoneen ja keittiön väliä. Tuli pari riemuhyppyäkin ja joku huudahdus. Kun enin lataus oli purettu, istuin lattialle. Sitten tuli nälkä. Söin banaanin, kaurakeksin, suklaata ja lämmitin glögiä. Aivoille piti saada sokeria, jotta jaksaa palaveerata skarppina kuulokkeet korvilla.
Jos joku sana yhdistyy vuoteen 2020 niin se on ”korona”. Kukaan ei ole välttynyt sen vaikutuksilta. Kukaan ei arvannut mitä nuo vaikutukset olisivat, eikä niitä kaikkia tiedetä vieläkään. Vaikka tutkijat ovat työssään säästyneet pahimmilta haittavaikutuksilta, on COVID-19-pandemia vaikuttanut meihinkin. Koronarajoitukset veivät perusasioiden äärelle: suoja, lepo, ravinto ja sosiaalisten kontaktien tarve korostuivat. Koti, uni, keittiön kaappien sisältö ja se miten pitää yhteyttä työyhteisöön ja ystäviin. Ja se terveys.
Töitä on myös tehty, oikein olan takaa, ja se oli tärkeä syy miksi projektimme haki Koneen säätiöltä täydennysrahoitusta ensi vuoden alkupuolelle. Pyhä paikka? -hanke oli alun perin suunniteltu yksivuotiseksi, mutta COVID-19-pandemia mylläsi aikataulut ja tehtävälistat uusiksi. Hankkeen kulminaatiopisteestä, Hitonhaudalla kesäaikaan toteuttavasta vaellusteoksesta, haluttiin pitää sisukkaasti kiinni. Ja teoksen esitykset toteutuivatkin, vaikka niitä jouduttiin lykkäämään aivan elokuun ja ohjaaja Anna-Mari Laulumaan apurahakauden loppuun.
Pyhä paikka? -vaellusteos oli menestys, ja sen toteuttaminen vaikeuksista huolimatta on asia josta sekä hanketiimi että rahoittaja voivat olla ylpeitä. Yleisin adjektiivi, jolla esityksiä kuvattiin, oli ”vaikuttava”. Eräs katsoja luonnehti teosta seuraavasti: ”Syvä kokemus elämän suojattomuudesta, kiertokuluista ja luonnonvoimista meissä. Pyhä oli läsnä tavalla, jota harvoin kokee.”
Tekemisen meininki, keskinäinen luottamus ja joustavuus mahdollistivat kunnianhimoisen tiede-taide-työskentelyn hankalista olosuhteista huolimatta, menestyksekkäästi ja korkeatasoisesti. Hanketiimi työskenteli päämäärätietoisesti ja sitoutuneesti. Ajoittaiset takaiskut käsiteltiin kahvikupin ja lohtupullien avulla, ja sitten jatkettiin taas eteenpäin uusin suunnitelmin varustautuneina. Vaikka läpi harmaan kiven! Hurtilla huumorilla!
Koska Pyhä paikka? -esitykset toteutuivat ja tutkimusaineistot saatiin koottua, mietimme, mahdammeko saada täydennysrahoitusta. Tuumasimme kuitenkin, että hakemisen edellytykset täyttyvät, koska kaikkea suunniteltua työtä ei saatu tehtyä. Esityksistä ja niiden valmistelusta on runsaasti laadukasta video- ja valokuvamateriaalia, jonka läpikäymiseen ja analysointiin tarvitaan myös aikaa, rauhaa ja resursseja. Samoin tutkimusaineistojen analysointi, tulosten tulkinta ja raportointi ovat kesken.
Hankkeen toteuttamiseen liittyi paljon ylimääräistä kuormitusta ja epävarmuutta, jotka kanavoituivat työskentelyn kovaan intensiteettiin ja kiireen tuntuun. Miten Vangeline saadaan Yhdysvalloista Suomeen? (Aikatauluja uusimalla ja byrokratiaa selättämällä.) Miten karanteeni järjestetään? (Anna-Mari joutui evakkoon omasta kodistaan, jotta Vangeline pystyi majoittumaan sinne kahdeksi viikoksi.) Miten esityksen kohtaukset harjoitetaan? (Joka kohtaus erikseen.) Missä puvut ommellaan, kun käsityöpalvelun tilat ovat kiinni? (Jyväskylän Flamencoyhdistyksen tanssisalissa.) Onko hankittu tarpeeksi maskeja ja käsidesiä? (Kyllä.) Miten yleisö saadaan Hirvaskankaalta Hitonhaudalle, ja Hariselta Hirvaskankaalle? (Traktorin peräkärryssä, pikkubussilla ja tilataksilla.) Apurahansaajat eivät pitäneet kesällä lomaa lainkaan; esitysten alla mentiin jo sata lasissa ja niiden jälkeisessä tyhjyyden olotilassa hoiputtiin hetki hihitellen kuin hiprakassa konsanaan.
Hankkeen vetäjänä minua siis jännitti aivan valtavasti, miten täydennysrahoituksen kanssa käy; loppuvat resurssit tässä vaiheessa, kun tutkimustyö alkaa keriä auki löydöksiään, ja vaellusteoksen dokumentaatio on keskeneräinen? Kun työtiimi, joka on paiskinut lujasti hommia, ansaitsisi muutaman lisäkuukauden ja mahdollisuuden hengähtää hieman, hiljentää tahtia, antaa tilaa luovalle ajattelulle, jota tarvitaan myös tutkimustulosten tulkinnassa ja raportoinnissa – ei pelkästään teoksen valmistelussa.
Siksi tämänpäiväinen helpotus oli niin suuri. Koko työryhmämme koki syvää kiitollisuutta säätiölle, joka selvästi ymmärsi että sydämestä tehty tunnollinen työ ansaitsee tunnustuksen ja hankkeen loppuunsaattaminen on tärkeää. Rahoituspäätös toi paljon kaivattua iloa ja taloudellista turvaa epävarmuuden ja alkutalvisen ankeuden keskelle.
Säätiöiden myöntämä rahoitus tutkimus- ja taidehankkeille on arvokasta ja kilpailtua. Iloa omasta myönteisestä päätöksestä varjostaa aina tieto siitä, että monet erinomaiset hakemukset jäivät ilman rahoitusta. Siksi mietin monta kertaa, kirjoitanko tätä tekstiä lainkaan, koska se voi olla jollekulle kipeää luettavaa; olen itsekin jäänyt useasti ilman rahoitusta ja aina se kirpaisee. Mutta kaino toiveeni on, että Pyhä paikka? -hanke inspiroisi myös heitä, jotka eivät ole suoraan osana toimintaamme. Ja siihen päästäksemme tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja sitä, että asiat kerrotaan niin kuin ne ovat.
