Julkaistu

Ikioma luontosuhde ja sen monet ulottuvuudet

Kaisa J. Raatikainen

Jokaisella ihmisellä on suhde luontoon. Meillä kaikilla se on hieman erilainen, ja tätä henkilökohtaisten luontosuhteiden kirjoa pyrimme Pyhä paikka? -hankkeessa hahmottamaan ja jäsentämään. Tässä kirjoituksessa kerron omasta luontosuhteestani tutkijan silmin. Teksti perustuu päiväkirjamerkintöihini, ja olen höystänyt sitä ripauksella analyysiä, jota on inspiroinut aiemmin julkaistu luontoyhteyden jaottelu (Ives ym. 2018). Siihen palaamme myöhemmin.

Luonto inspiroi ja yllättää. Kävin ensi kertaa Hitonhaudalla vuonna 2017, enkä olisi mitenkään osannut kuvitella siitä tulevan Pyhä paikka? -hankkeen keskipiste vain kolme vuotta myöhemmin. Kuva: Jyrki Torniainen.

Aluksi on hyvä tietää kolme asiaa. Ensinnäkin luontosuhde muuttuu jatkuvasti, eli sillä on ajallinen ulottuvuus. Lapsuuden luontosuhde ei säily sellaisenaan aikuisuuteen, vaikka lapsuuden kokemukset vaikuttavat suuresti luontosuhteen rakentumiseen kautta ihmisen eliniän. Toiseksi emme hallitse luontosuhteemme kokonaisuutta. Jotkut luontosuhteen osaset ovat ihmisyksilön ulottumattomissa; ne riippuvat laajemmista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Emme esimerkiksi voi ostaa kaupasta ympäristömerkillä brändättyjä tuotteita, jos niitä ei ole tarjolla. Kolmanneksi en voi kyllin painottaa sitä, miten paljon itsekunkin luontosuhteet eroavat toisistaan. Kerron tässä omasta suhteestani luontoon; sinun luontosuhteesi ainekset saattavat näyttää ihan muulta. Toivon kuitenkin, että kirjoitukseni tarjoaa esimerkin siitä, miten henkilökohtaista luontosuhdettaan voi lähteä ruotimaan.

Kun pohdin omaa luontosuhdettani, palaan aina lapsuuteeni yläsavolaisella karjatilalla. Maaseudulla kasvaminen ja luonnossa leikkiminen ovat juurruttaneet minuun sen, mitä kutsun luontosuhteeni peruskiveksi, ensimmäiseksi tasoksi (ks. kuva alla). Jos hahmotan luontosuhteeni elämänpolun mittaan rakentuvana kokonaisuutena, ensimmäiset askelet otin maatilan eläinten parissa: lypsylehmien, hiehojen, kissojen ja koirien kanssa. Nämä muistot eivät ole yksinomaan iloisia, sillä maatilalla kuolema kulkee käsikädessä elämän kanssa. Muistan teurasauton käynnit ja vaikeat poikimiset. Samoin muistan, miten paljon työtä elannon saaminen luonnosta edellytti. Satoa korjattiin työtunteja laskematta pelloilta, puutarhasta ja metsistä.

Henkilökohtaisessa luontosuhteessa on monta eri tasoa ja ulottuvuutta. Omaa luontosuhdettaan voi hahmotella vaikkapa tällaisen kaavion avulla. Tasot yhdestä kuuteen käydään tarkemmin läpi tekstissä. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luontosuhteen peruskivi ulottuu menneestä nykyhetkeen. Se määrittelee hyvin pitkälle sen, mikä on ”minun luontoni”; millaisessa maisemassa tunnen olevani eniten kotonani. Pienipiirteinen maalaismaisema on sielunmaisemani. Lapsuuden leikit hiehohaassa johdattivat minut salakavalasti kartoittamaan perinnemaisemien luontoarvoja. Pakolliset ankeat marjastusreissutkin ovat vähitellen muuttuneet vapaaehtoisiksi. Lähiluonto on minulle yhä tärkeää. Kodin ikkunoista pitää näkyä puita, ja minun on pakko päästä vaivatta metsään kuljeskelemaan. Vaikka teen asiantuntijatyötä enimmäkseen tietokoneen ääressä kökkien, elantoni tulee silti luonnosta, vaikkakin epäsuorasti: tutkin ihmisen ja luonnon välisiä vuorovaikutuksia ja luonnon suojelua.

Luontosuhteeni toinen taso liittyy materiaan; siihen, miten minä muiden ihmisten mukana olen aineellisesti riippuvainen luonnosta. Tietokoneeni ja kotini materiaalit tulevat luonnosta, joko suoraan (kuten puu) tai epäsuorasti muodosta toiseen jalostettuina (kuten raakaöljystä tehtävät muovit). Kaikki esineet, joita käytän päivän aikana, ovat alunperin luonnosta peräisin. Niin on myös sänky, jossa nukun yöni. Luonnosta tulee vesi jota juon ja ruoka jota syön; biologisesti ilmaistuna ihminen on toisenvarainen eliö eli emme pysty itse tuottamaan elämiseen tarvittavaa energiaa. Me tarvitsemme ravintoa ja tuo ravinto tulee muista eliöistä: kasveista, eläimistä, sienistä ja mikrobeista. Siis luonnosta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä materian ulottuvuus yltää hiukkastasolle. Jokainen molekyyli ja atomi, kaikki ne protonit ja neutronit ja elektronit joista kehomme koostuu, ovat osasia luonnossa tapahtuvassa aineen suuressa kiertokulussa. Sähköiset varaustilojen muutokset, jotka ylläpitävät solujemme aineenvaihduntaa, ovat osa sitä energian virtaa jonka varassa Maa-planeetta toimii.

Meille ihmisille on tyypillistä, että otamme materian annettuna.

Jos kaikki on hyvin, me ihmiset emme murehdi menneitä emmekä huoli huomisesta, vaikka syötävä onkin joka päivä. Emme mieti ravintomme alkuperää saati sitä, mistä tulevat ne atomit joista pikkurillimme kynnenpään keratiiniproteiinimolekyylit rakentuvat. Elämämme aineellisen ulottuvuuden itsestäänselvyys tekee meistä sokeita sille, miten riippuvaisia olemme luonnosta. Havahdumme tähän tosiasiaan vasta silloin, kun on pakko. Kun olemme nälissämme, janoissamme tai turvattomia.

Kun näin syksyisin samoilen lähimetsässä, minulla on tapana napostella niitä marjoja, mitä kulloinkin matkan varrelta löytyy. Mitä enemmän minulla on nälkä, sitä paremmilta marjat maistuvat. Tästä pääsemme luontosuhteeni kolmannelle tasolle, joka on kokemus. Kokemus on jotain, joka tapahtuu hetkessä: esimerkiksi siinä, miten happamaksi koen puraisemani puolukan, yhdistyy aistimus (happamuus kielen makusilmujen mittaamana), tieto (puolukat nyt tuppaavat olemaan happamansorttisia), odotus (olenhan toki syönyt puolukoita ennenkin, ja tämänväriset ovat keskivertoa happamampia), tunne (pidän silti puolukoista kovasti) ja elimistöni senhetkinen olotila (no niin, mahaa kurnii siihen malliin että söisin vaikka jäkälää). Ja samoin kuin hetki korvautuu seuraavalla, kokemukset virtaavat lävitsemme jatkuvana vuona. On aivan yhtä vaikeaa saada otetta nykyhetkestä ja yksittäisestä kokemuksesta.

Luontosuhteeni kolmas taso, kokemus, pudottaa tämän tekstin suoraan käsitteellisyyden kaivon syvyyksiin.

Kokemusten ja kokemuksellisuuden tutkimus on aivan oma tieteenalansa, jonka taitaja en missään nimessä ole. Mutta onhan jokainen meistä oman kokemuksensa asiantuntija! Ainakin näinä sosiaalisen median ja sananvapauden päivinä. Miten siis luonnehdin oman luontosuhteeni kokemuksellisuutta? Näin kirjoitin päiväkirjaani 30.1.2020:

”Sanoisin, että [luontosuhteeni on] mutkaton ja aika suoraviivainen. Menen luontoon ja olen siellä. Voin myös tehdä asioita luonnossa, mutta minulle riittää kyllä oleminenkin. Istun vaikka kivellä, mättäällä tai puunrungolla ja olen vain. Tärkeää on se, että huomioni siirtyy pois itsestäni ja ikään kuin katoan luontoon. Tarkastelen/havainnoin, mitä ympärillä tapahtuu. Tuulenvirettä, lintujen ääniä. Miltä sammal tuntuu. Rekisteröin myös lajeja ympärilläni. Tuuli liikuttaa männyn latvuksia, jotka vastustavat liikettä jäpittäen jäykkinä kasvuasennossaan. Käpytikka rummuttaa soidintaan. Sinitiainen varoittelee. Kynsisammal muodostaa tiiviin, pehmeän kasvuston kiven kupeeseen.”[…] ”Luontoon liittyy kohdallani paljon havainnointia, vertauskuvallisuutta ja voimakkaita tunteita. Rakastan luontoa ja siksi haluan suojella sitä. Haluan kokea olevani osa luontoa.”

Minulle luonnon kokeminen on iloinen asia. Koen luontoon menemisen ja luonnossa olemisen helppona ja hyvää tekevänä. Luonnon aistiminen ja luonnon havainnointi yhdistyvät olemisen hetkessä kytkien kehon ja mielen jälleen samaksi kokonaisuudeksi, joka olen minä. Samalla se on enemmän kuin minä, sillä luontokokemustani sävyttää voimakas tunne itsen rajojen liukenemisesta; siitä, että sulaudun osaksi luontoa enkä enää ole minä.

Nyt on ehkä hyvä hetki hieman hengähtää ennen kuin astumme seuraavalle tasolle.

Luontosuhteeni neljäs taso on tiedollinen, kognitiivinen, ja se tuppaa katsomaan nykyhetkestä kohti tulevaisuutta. Luontotieto on minulle työkalu, ja käytän sitä päivittäin tutkimuksessani. Luontotiedon tasoni rakentuu ekologin koulutukselle ja suuntauduttuani monitieteiseen kestävyystutkimukseen luontotietooni on yhdistynyt yhä enemmän ihmis- ja yhteiskuntatieteiden sekä systeemianalyysin näkökulmia. Pyrin ymmärtämään luontoa kokonaisvaltaisesti ja se heijastuu nimenomaan tiedolliselle luontosuhteeni tasolle. Tiedollisen ja älyllisen kykyni puitteissa pohdin luontokatoa ja ilmastonmuutosta, niiden syitä ja seurauksia. Nämä kysymykset eivät jää paperinkuivakkaiksi, sillä tiedon valossa globaali mittakaava tunkeutuu iholleni aiheuttaen voimakasta ympäristöahdistusta. Lajeja kuolee sukupuuttoon, miten voimme estää sen? Ilmasto lämpenee, miksemme toimi vaikka tiedämme mitä pitäisi tehdä? Tieto lisää tuskaani: luonto näyttäytyy minulle uhattuna, alati köyhtyvänä, ihmisten toimien johdosta. Vaikka luontosuhteeni tiedolliseen tasoon liittyy voimakkaita negatiivisia tunteita, se on minulle tärkeä työtäni motivoiva tekijä. Se ajaa minua eteenpäin pohtimaan vaikeita kysymyksiä.

Mahdollisuus edes jollain tapaa valottaa monimuotoisuuskriisin ratkaisuja on se toivonkipinä, joka antaa tutkimustyölleni merkityksen.

Olen nimennyt luontosuhteeni viidennen tason näkemyksen tasoksi. Haluaisin nimittäin, että luontosuhdesoppani sisuksista nousisi esiin jokin aiempia tasoja jalompi ajatus. Näin aprikoin päiväkirjassani 1.4.2020:

”Jospa siellä lymyää kaikki aiemmat kohdat yhdistävä liima, eettinen ja moraalinen vakaumus siitä, että minusta ihmisen tulisi toimia luonnon hyväksi eikä luontoa vastaan. […] Länsimainen kulttuuri perustuu luonnon ulkoistamiselle ihmisestä: tämä on vieraannuttanut meidät luonnosta. Silti olemme osa luontoa. Luonto on meissä ja me luonnossa. Koostumme samoista alkuaineista ja energian virrasta kuin kaikki muukin elävä luonto. Olemme jatkuvasti yhteydessä luontoon. Näin ajateltuna ihmisyyden rajat – ja yksilön rajat – ovat kuvitteellisia. Ajattelen, että ihmiseltä on tekopyhää kuvitella olevansa luonnon yläpuolella. Oikeasti – ja näin todella uskon – olemme alisteisia luonnolle. Luonto on paljon laajempi ja monimutkaisempi kokonaisuus kuin yksittäisen ihmisen mieli, tai edes ihmiskunta, ikinä. Ihminen lajina on evoluution aikaansaannos, ei muuta. Ihminen yksilönä on ohimenevä fysikaalisten ja biokemiallisten prosessien kokoonpano. Yksilöt ja lajit syntyvät, kehittyvät ja kuolevat. Elämän kaari on yksinkertaisuudessaan kaunis ja armoton. Ehkä jalointa ihmisessä on se, että kykenemme ymmärtämään tämän elämänkulun väistämättömyyden, ja hyväksymään ja arvostamaan sitä, että paikkamme luonnossa on lopulta katoava. Luonto sen sijaan pysyy niin kauan kuin on elämää.”

En tiedä ylle liittämäni ajatusketjun jaloudesta, mutta se kertoo siitä, millaisena näen ihmisen ja luonnon välisen suhteen laajassa näkökulmassa. Näkemyksen taso on voimakkaasti eettinen; se heijastaa henkilökohtaista arvomaailmaani. Tähänkin palaan myöhemmin.

Luontosuhteessani on nimittäin vielä yksi, kuudes taso. Se läpäisee peruskiven, materian, kokemuksen, tiedon ja näkemyksen.

Puhun nyt tunteista.

Tunne on kehon ja mielen ohimenevä olotila, ja sellaisena tunteet kuuluvat nykyhetkeen. Lapsuusmuistot ovat tunteiden värittämiä, mutta tuo tunneväri koetaan tässä ja nyt; siinä mielessä tunteet eivät sijoitu menneisyyteen. Tulevaisuuskin herättää usein tunteita, kuten ympäristöahdistusta ja siihen liittyviä pelkotiloja. Nuokin tunteet ovat todellisuutta vain nykyhetkessä. Koemme tunteita jatkuvasti – aivan kuin ajatukset, tunteet ovat jotain mitä emme voi estää tulemasta ja menemästä. Tunteet voivat olla ristiriidassa keskenään ja suhteessa muihin ihmisyytemme osa-alueisiin. Kykenen aivan hyvin potemaan samanaikaisesti halua samoilla Lapin erämaissa ja häpeää siitä, että sinne päästäkseni joudun matkustamaan autolla satoja kilometrejä, aiheuttaen ilmastopäästöjä puhtaan itsekkäistä syistä.

Vaeltaja Annjaloanjin rinteellä Käsivarren erämaassa, edessään ikiroudan sulamisen myötä katoavan palsasuon jäänteet. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Tunteita ei pidä väheksyä. Ne ovat tärkeä osa minuuden kudelmaa ja elämän kokemusta. Luonnon kannalta on oleellista myös se, että tunteet motivoivat toimimaan. Annan tästä kaksi esimerkkiä, jotka ovat sekä yleisiä että minulle omakohtaisia. Ensimmäinen esimerkki on ostelun tarve, joka vauhdittaa kulutusta ja on sen vuoksi luonnon kannalta vahingollista. Lääkitsemme aivan liian usein levottomuuttamme ja ahdistuneisuuttamme hankkimalla materiaa, myös silloin kun nuo pakottavat tunteet ovat merkki jostain ihan muusta, vaikkapa yksinäisyydestä. Toinen esimerkki on halu tehdä hyvää: historiallisesti hyväntekeväisyys on kohdistunut muihin ihmisiin, mutta nykyään on enenevästi mahdollisuuksia lahjoittaa varojaan tai työpanostaan myös luonnonsuojelu- ja ympäristöliikkeille. Hyvän tekeminen saa meidät tuntemaan olomme hyväksi ja hyväksytyksi. Se, mikä on ”hyvää”, määritellään sosiaalisesti. Koska me ihmiset olemme laumaeläimiä, meillä on luonnostamme tarve kuulua joukkoon ja toteuttaa yhteisömme jaettua ”hyvän” käsitystä: yhteisiä arvoja.

Se, mikä näyttäytyy meille henkilökohtaisena arvonamme, ei olekaan yksin meidän.

Aina on muita ihmisiä, joiden arvoista otamme mallia ja joiden arvoihin itse vaikutamme. Sen vuoksi en lisännyt arvoja oman luontosuhteeni seitsemänneksi tasoksi: ne eivät ole puhtaasti henkilökohtaisia. Tunteet sen sijaan ovat, ja ne kietoutuvat arvoihin tehden arvot näkyviksi. Olemme onnettomia, jos emme elä arvojemme mukaista elämää. Loukkaannumme, jos meitä syytetään arvojemme vastaisesta toiminnasta. Jos taas pystymme noudattamaan arvojamme, pääsemme sinuiksi itsemme kanssa. Jos kuulumme yhteisöön, jolla on selkeät jaetut arvot ja joka toimii niiden mukaisesti, hyvinvointimme lisääntyy ja olemme todennäköisemmin iloisin mielin. Tämä puolestaan voi kannustaa meitä tekemään lisää hyviä tekoja.

Lupasin alussa palata tutkimusartikkeliin, jota olen (varsin löyhästi) käyttänyt tämän kirjoituksen laatimisen tukena. Ives ym. (2018) luokittelevat ihmisen ja luonnon väliset yhteydet viiteen kategoriaan: materiaaliseen, kokemukselliseen, tiedolliseen, emotionaaliseen ja filosofiseen. Artikkelin kantava ajatus on se, että globaalin ympäristökriisin ratkaisut löytyvät ihmisen ja luonnon välisten suhteiden korjaamisesta kestävämpään suuntaan, ja tässä työssä on hyödyksi osata erotella luontosuhteen erilaiset ulottuvuudet toisistaan. Heidän tarkastelunsa keskiössä ei kuitenkaan ollut yksittäinen ihminen, kuten tässä pohdinnassani, vaan yleisemmän tason people, väki tai joukko ihmisiä. Siksi on mielenkiintoista huomata, miten samanlaisia ulottuvuuksia yksilötason luontosuhteen pohdinta nostaa esiin. Minunkin luokittelussani ovat mukana materia, kokemus, tieto ja näkemys elämänfilosofisena näkökulmana. Nämä yhtäläisyydet nousivat esiin ilman minkäänlaista analyyttistä pakottamista.

Oma jäsentelyni nostaa esiin myös kolme asiaa, jotka eroavat Ives’n ja kumppaneiden johtopäätöksistä. Ensinnäkin omassa tyypittelyssäni on voimakkaasti läsnä ajallinen ulottuvuus ja ajatus siitä, miten yksilön luontosuhde muovautuu kautta ihmisiän. Luontosuhde ilmenee nykyhetkessä imien vaikutteita sekä menneisyyden muistoista että tulevaisuuden kuvitelmista. Toiseksi tunnistamani luontosuhteen peruskivitaso ei taivu Ives’n ja kumppaneiden kategorioihin, ei sitten millään. Varhaisista muistoista nykyhetkeen juontuvassa peruskivessä sekoittuvat aineelliset, kokemukselliset, tiedolliset, emotionaaliset ja filosofiset luontosuhteen omituisuudet. Jos tästä jotain uskaltaa päätellä niin sen, että lapsuuden ja nuoruuden vaikutus luontosuhteeseen on merkityksellinen: minkä jätämme taaksemme, löydämme edestämme. Useimmiten tuo löydös on hieman sekava ja epälooginen tarina, jolla yritämme selittää itseämme. Kolmas eroavaisuus liittyy tunteisiin ja siihen, miten tunnistin niitä olevan jokaisella luontosuhteeni tasolla. Ives ym. (2018) sijoittavat luontosuhteen emotionaalisen ulottuvuuden filosofisen ja tiedollisen yhteyden välimaastoon, joskin mainitsevat että eri kategorioiden välillä voi olla vuorovaikutuksia. Minä väitän, että ihmisyksilöistä puhuttaessa tunteilla on elämässämme paljon suurempi merkitys kuin mitä ehkä haluaisimme myöntää, ja suhteessamme luontoon tunteet näyttelevät ratkaisevaa roolia. Luontoon liittyvien tunteiden tunnistaminen ja ymmärtäminen saattaa avata uusia polkuja kohti kestävämpää elämäntapaa.

Lähteet:

Ives, C.D., Abson, D.J., von Wehrden, H. et al. Reconnecting with nature for sustainability. Sustain Sci 13, 1389–1397 (2018). https://doi.org/10.1007/s11625-018-0542-9

Kirjoittajan reflektiopäiväkirja

Julkaistu

Luonto näyttämönä

Anna-Mari Laulumaa

Esittävän taiteen ominaispiirre on se, että se elää hetkessä tai oikeastaan hetken – ja katoaa. Samanlainen on ihmisen elämä, tarkoitettu tai ihmeellinen sattuma, mutta aina – kuten laulussa lauletaan – vain väliaikainen. Digitalisaation aikakaudella esittävä taide muistuttaa meitä elämän perusluonteesta: se on rajallinen huolimatta ihmiskunnan pyrkimyksistä siirtää kuolemaa tuonnemmaksi. Elämme lopulta maan päällä toisten muistoissa ja meistä jääneissä dokumenteissa. Näin käy myös esittävälle taiteelle. Se elää kokemuksena ja siitä otetuissa valokuvissa ja videoklipeissä.

Katson menneen Pyhä paikka? -esityksen valokuvia ja videoita hellän ihmetyksen vallassa: Miten ihmeessä siitä tuli juuri tuollainen? Ja miten hieno se olikaan. Samalla haikeus valtaa mielen. Esitys ei koskaan toistu.

Haikeus taittuu mielen automaattisen tasapainottavan systeemin kautta. Mieleen palautuu kuin tilauksesta hauskoja hetkiä harjoituksista. Olen yhtäkkiä välähdyksenomaisesti Mäkituvan flamencostudion takapihalla, jossa kokeilimme ensimmäistä kertaa käsien liikettä hyvin kapeiden puiden ympärillä. Kokeiluvideoita katson kuin oman lapsen ensimmäisiä askeleita.  Siinä kohtaus ottaa ensiaskeleitaan, kävelee ja kohta se juoksee.

Marja Kemppainen Pyhä paikka? -esityksessä elokuussa 2020. Kuva: Marko Poolamets.

Seuraavassa väläyksessä ovat treenit, joissa Linnan Joelin ja Kinnusen Markuksen kanssa harjoittelimme suolla kävelylinjoja. Satoi kaatamalla ja vesi valui hupusta huolimatta niskasta selkään. Harjoitusvideolta ei kuulu paljon muuta kuin sateen hillitöntä ropinaa. Olin kahden tunnin treenien jälkeen aivan litimärkä. Lähtiessämme Joel sanoi hymyillen: ”Voi että tää on kivaa!” Lauseessa ei ollut tilkkaakaan sarkasmia. Se oli aivan totta ja kertoo Joelin ja myös Markuksen asenteesta. Tuo lause tiivistää myös koko projektin syvimmän luonteen. Suolla sateessa kivi olkapäällä laulaen oli kivaa. Rouheus ja raskaus olivat osa nautintoa.

Joel Linna (vas.) ja Markus Kinnunen Pyhä paikka? -esityksessä 2020. Kuva: Marko Poolamets.

Tämän esityksen tavoite oli alusta asti kaksitasoinen. Esityksen tuli olla hyvää taidetta ja osa tutkimusta. Niinpä luontosuhteen teoriaa käytiin keskustellen läpi keväällä Kaisan ja Riikan kanssa ennen kesän intensiivistä toteutusvaihetta. Koronan katkaisema konkreettinen yhdessä tekeminen paikattiin puhumalla puhelimessa. Puhuimme Riikan kanssa omaa luontosuhdetta ja teoriaa pohdiskellen ja yhdistellen joskus tunteja. Ajatukset kieppuivat villisti paikkakohtaisuudesta suomalaisen vanhan taruston kautta luonnonsuojeluun, sanojen merkityksistä kokemuksellisuuden kautta rajoihimme. Tämä mylläysvaihe oli aivan ratkaisevan tärkeä. Siinä alitajuntaan kertyi materiaalia työstettäväksi.

Esityksellä oli siis kaksi tavoitetta; olla itsenäinen esitys ja tuottaa tietoa luontosuhteesta tutkimukseen. Hankehakemuksessa se määriteltiin näin: ”Pyrkimyksenä on luoda teos, jossa luontosuhteen erilaiset muodot ja niiden kompleksisuus ja monitasoisuus haastaa katsojia tutkimaan omaa kokemustaan ja tulemaan tietoiseksi ajattelustaan ja uskomuksistaan.”

Itsenäinen esitys onnistuu helpommin, mutta miten esitys rakennetaan osaksi tutkimusta? Vastaus on: tekemällä. Esittävä taide vaatii aina konkreettisia tekoja. On ryhdyttävä puuhaan ja tartuttava toimeen. Mutta tekemiseen ei voi rynnistää, ennen kuin on käsitellyt teemaa myös henkilökohtaisella tasolla. Näin ajattelen myös hyvästä näyttelijäntyöstä. Näyttelijä käsittelee teeman mielessään niin, että ”mielen työpöytä” on mahdollisimman puhdas toimimaan itse roolihahmon käytössä. Ohjaajantyössä ja erityisesti paikkakohtaisen esityksen rakentamisessa on paljon samaa kuin esityksen käsikirjoittamisen ja ohjaamisen prosessissa. Näissä oma käsitykseni ja tapani tehdä taidetta toistuu juuri tämän kaltaisena henkilökohtaisena asiaan uppoutumisen prosessina, josta syntyy lopulta teos. Henkilökohtainen asian työstäminen tarkoitti sen hieman tylsänkin prosessin läpikäymistä, jossa oma luontosuhde paljastuu itselle. Ei ehkä kokonaan, mutta enemmän kuin aikaisemmin. Itsetutkiskelussa on se ikävä puoli, että sisältään ei löydä pelkkiä aarteita. 

Olennaisia hetkiä oman luontosuhteeni tarkastelussa oli kaksi. Ensimmäinen oli manaukseni Hitonhaudan pohjalla könytessäni ja nopeasti ohi vilahtanut ajatus: ”Miksi nää kivet pitää täällä olla! Että tää on ärsyttävää.” Tuo ajatus oli ohi sekunnin sadasosassa, mutta sain napattua sen kiinni kuin ohikiitävän linnun. Tarkastelin sitä ällistyneenä. Mitä ihmettä tarkoitan, kun ärsyynnyn kivistä maassa? Tätähän se reflektointi ja itsetutkiskelu on: osa omasta mielestä tarkkailee kokevaa mieltä. 

Olen ajatellut luontosuhteeni olevan jotenkin ”hyvä”. Liikun luonnossa ja olen hyvin herkkä monille asioille. Säästelen takapihallani niittykukkia ja suren jokaista pihalta kaadettavaa puuta. Mutta onko tuo pinta vain harhaa? Olenko rakentanut itselleni identiteetin ja tarinan itsestäni jonkinlaisena luontoihmisenä? Olenko lopulta kaupunkilainen, moderni ihminen, jolle kivikossa käveleminenkin on ärsyttävää? Onko todella niin, että 300 metriä louhikkoa saa jo minut kaipaamaan tasaisempaa ja itse asiassa ihmisen tasoittamaa kulkureittiä? Ja eihän siinä kaipauksessa toki mitään pahaa ole. Ihminen on kuten muutkin eläimet rakentanut itselleen toimivaa ympäristöä. Mutta silti. Ajatukseni jaksoi minua hämmentää.

Miksi rotkon kivet alkoivat ärsyttää, vaikka halusin nimenomaan tänne tehdä esityksen?

Toinen tärkeä hetki oli se, kun tajusin etten uskaltaisi nukkua Hitonhaudalla yötä yksin. Ajattelin, että se on ehdottomasti tehtävä. Mutta rohkeuteni hupeni, mitä lähemmäksi kesä tuli. Nukkuminen rotkossa yksin ei ollutkaan enää hauska idea. Huomasin hölkkääväni hämärän laskeutuessa vauhdilla autolle ja mustuneissa puunrungoissa alkoi näkyä karhuja. Tajusin, että en ole luonnossa niin kotonani kuin olin kuvitellut. Mitä siitä pitäisi ajatella? Pelkäänkö luontoa ja mitä siinä pelkään? Ja miksi? Mikä on vaistojani, perimääni, viettejäni ja mikä opittua? Onko luontosuhteeni oikea tai väärä? Hyvä tai huono? Eräs esitykseen tuloaan pohtinut tuttavani totesikin hauskasti: ”Niin voinkohan mä tulla sinne esitykseen kun mulla on aika huono tää mun luontosuhde?” Hän ei lopulta tullut vaikka sanoinkin aivan rehellisesti, että olen aidon kiinnostunut luontosuhteista kaikkineen. Että tämä prosessi on todella inspiroiva ja ihmeellinen. Päivänselvänä pitämäni asia onkin valtava kokonaisuus.

Luontosuhde on kuin merenalainen maailma, johon sukelsin ja tajusin, että täällähän on vaikka mitä.

Luontosuhde alkoi näyttäytyä itselleni varsin moniulotteisena, ristiriitaisena ja kerroksellisena. Siitä alkoi muodostua esityksen rakenne: vaikka jokainen kohtaus rakentui erityisesti valitusta paikasta käsin, halusin jokaiseen kuvaan riittävästi tasoja ja sävyjä. Ajattelin kohtaukset ohuen mehun sijaan monikerroksisena konjakkina tai hyvänä viininä, jossa on useampia makuja päällekkäin: että kohtaus avautuu kerros kerrokselta jokaiselle omalla tavalla. Koska esityksen jälkeen yleisöltä tultaisiin kysymään luontosuhteesta, halusin kohtausten virittävän yleisöä puhumaan myös ristiriitaisuuksistaan: kiinnostumaan luontosuhteen kerroksellisuudesta ja yllätyksellisyydestä itsellekin. Koulumaailmasta tuttu ”opettajan odottama oikea vastaus” oli vältettävä kaikin keinoin. Tätä ainoaa oikeaa vastausta ei itselläni ollutkaan, koska luontosuhteen tutkiminen tuntui yhtäkkiä samalta kuin muidenkin suhteiden.  Ne eivät ole ristiriidattomia tai selkeitä. Joskus mietin, että luontosuhteessamme on jotakin äitisuhteestamme. Ja ehkäpä psykoanalyytikot näin  ajattelevatkin? Psykodraamaohjaajien keskuudessa meillä on ollut sanonta, että jokainen palaa draamoissaan lopulta miettimään omaa äitisuhdettaan keittiön pöydän ääreen. Onko luontosuhdekin lopulta äitisuhteen toisinto?

Yleisöä kulkemassa Hitonhaudan luontopolulla Pyhä paikka? -esityksessä kesällä 2020. Kuva: Marko Poolamets

Esityksen kohtauksissa oli erilaisia palasia teoriasta ja pohdinnoistamme. Kansallisromantiikan kuvastoa, Linkolan jyrähdyksiä, teollistumista ja teknologian kehittymistä, luonnon hyödyntämistä, henkisyyttä, hengellisyyttä, suhdettamme kuolemaan, elotonta luontoa ja historian perspektiiviä, kamppailua luonnon kanssa ja luonnon suomaa turvaa ja lohtua. Esityksessä surullinen ja masentunut Linkolan hahmo itkee luonnon tuhoutumista kasvot mätästä vasten ja virttä veisaavat miehet tarpovat suolla raskaat kivet harteillaan. Toisaalla vesi koskettaa kättä uskomattoman voimallisesti istuessamme maassa ja tuntiessamme luonnon joka puolella ympärillämme, flamencotanssijoiden kädet koskettavat puiden pintaa kuin hellien. Metsuri keinuu puiden latvassa muistuttaen ihmisen taidoista, kyvystä ja vastuusta. Metsuri on yläpuolellamme, onko ihminen siellä vai missä suhteessa muuhun elolliseen ja elottomaan? Rotkossa nainen kääntyy hitaasti kohti yleisöä kuin luonnon hidas kiertokulku. Jäät sulavat käsien päällä jääkauden jäljiltä olevassa kauniissa pirunpellossa. Aikaperspektiivi avautuu jääkaudesta tähän hetkeen ja sulaviin jäätiköihin yhtä aikaa. 

Koko esityksen reitin voi nähdä myös kuvana elämästä tai kriisistä. Osittain tiedostamatta miksi halusin aivan vimmaisesti esityksen juuri Hitonhaudalle ja vaikeaan maastoon. Riittävän haastava maasto, kokemuksen hikisyys, kehollisuus ja yleisön tuominen riittävän kauas lähimmästä hampurilaisesta tuntui tärkeältä luontosuhteen tutkimisen kannalta. Että luontosuhdetta tutkittaessa siitä ei vain puhuta vaan se koetaan ja koetaankin niin perusteellisesti kuin nyt ilman yleisökatoa voidaan tehdä. Esitys kertonee jotakin omasta luontosuhteestani, jossa luonto on ankara ja voimakas ja ei lopulta koskaan ihmisen hallittavissa.

Ihmisen rooli luonnon suuruuden edessä tuli tällä näyttämöllä varsin selväksi. Lavasteet olivat valtavat.

Esitys kesti kyyteineen lopulta yli kolme tuntia ja tutkimukseen osallistuneiden osalta yli neljäkin tuntia. Kuljettaessani yleisöä esityksissä huomasin kertovani alussa ryhmille näin: ”Älkää murehtiko siinä pahimmassa kohdassa, hankalinta louhikkoa on vain sata metriä ja sitten se helpottaa”. Jos esitys olisi kriisin tai elämän hankalan kohdan metafora, toimin toisin kuin elämässä tapahtuu. Hankalimmissa elämän kriiseissä olisi ihanaa kuulla nuo sanat: ”Enää sata metriä ja sitten helpottaa. Varmasti.” 

Näin korona-aikana maali helpottumisesta on siirtynyt monta kertaa. Ehkä jaksamme paremmin, kun asetamme toivomme johonkin kohtaan, jossa helpottaa. Kirjoitan tätä tammikuussa 2021 ja kävin Hitonhaudalla eilen. Talvella lumen peittäessä kivikkoiset kohdat on kulku helpompaa kuin kesällä. Polku tasoittuu. Luonto tasoittaa sen.

Julkaistu

Pyhä paikka? –hanke tutkii luontosuhdetta verkkokyselyllä ja paikkasidonnaisella esityksellä Hitonhaudan rotkossa

Tiedote / Jyväskylän yliopisto

Tiede- ja taidehanke ”Pyhä paikka? Suomalaisen luontosuhteen diskurssit ja paikkasidonnainen merkitys” selvittää luontokäsitysten kirjoa. Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella toteutettavassa hankkeessa tutkitaan luontosuhdetta yhdistämällä esittävää taidetta ja luonnontieteellistä ja humanistista tutkimusta.

Hanke kietoutuu jääkautisten sulamisvesien muovaamaan Hitonhaudan rotkolaaksoon, joka on luonnonsuojelualue Laukaan ja Äänekosken rajalla Keski-Suomessa. Hitonhauta on erityinen luonnonpaikka, joka on ollut suosittu, jylhyydessään pysäyttävä retkikohde korona-aikana. Hitonhaudalla saa ensi-iltansa lauantaina 22.8. Anna-Mari Laulumaan suunnittelema ja ohjaama vaellusesitys, jossa yleisö pääsee kokemaan liikkeestä, tanssista ja äänestä rakentuvan teoksen keskellä vaikuttavaa ja vaikeakulkuista luonnonympäristöä. Parin tunnin mittainen esitys antaa mahdollisuuden pysähtyä luonnon helmaan tai äärelle, kokea ja tutkiskella omaa luontosuhdettaan.

Pyhä paikka? -esitykset ovat Hitonhaudan rotkolaaksossa 22.-23. elokuuta. Kuva: Agata Anttonen.

Esityksen jälkeen taide- ja tiedetyö liittyvät yhteen, kun yleisöllä on mahdollisuus osallistua haastatteluun, jonka avulla kerätään aineistoa luontosuhdetutkimukseen. Erityisvieraana esityksessä on newyorkilainen butoh-taiteilija ja -opettaja Vangeline, joka tanssii teoksessa soolon, ja myös opettaa butoh-tanssikurssilla ennen esitysviikonloppua. Butoh-kurssilaisilla on halutessaan mahdollisuus tulla mukaan esiintymään Hitonhaudalle.

Pyhä paikka? -esityksen lähtökohtana ovat luontosuhteen kerroksellisuus ja jännitteisyys.

”Olemme eletyn elämämme summa. Luontosuhde on tuskin kenelläkään yksiselitteinen. Pikemminkin se on moniulotteinen ja haastava hahmottaa. Myös hankkeen nimessä oleva pyhän käsite on merkityksellinen. Onko luonnossa tai suhteessamme luontoon tai paikkoihin jotakin pyhää? Pyhän kautta löytää myös kysymykset omasta elämänfilosofiasta ja kuolemasta”, pohtii Anna-Mari Laulumaa esityksen lähtökohtia ja teemoja.

“Hankkeen tutkimuksessa pureudutaan juuri näihin luontosuhteen kitkakohtiin, ristiriitaisuuksiin ja moninaisuuteen, ja etsitään niistä mahdollisesti esiin nousevia oivalluksia. Lähtökohtana on pyrkimys rakentaa poikkitieteellistä osaamista etsittäessä uusia ja kekseliäitä ratkaisuja ympäristökriisin haasteisiin”, kertoo hanketta johtava tutkija Kaisa Raatikainen.

”Alojenvälisellä yhteistyöllä selvitämme Hitonhaudan erityisiä luontoarvoja ja kulttuurisia merkityksiä. Taiteella on mahdollista tuoda esiin luonnonpaikkojen erityispiirteitä ja monikerroksisuutta. Monimuotoisuuden säilyminen edellyttää ymmärrystä luonnon paikkakohtaisuudesta”, hankkeen tutkija Riikka Niemelä kertoo. Tärkeänä tavoitteena on saada mukaan keskusteluun luontosuhteesta myös esityksen yleisö ja esiintyjät, ja laajemmin muutkin suomalaiset.

Avoin verkkokysely on avoinna syyskuun loppuun

Suhde luontoon koskee nimittäin jollakin tavoin jokaista, ja hankkeen tutkimukseen voikin jokainen asiasta kiinnostunut osallistua nyt myös verkossa. Kaikille avoimella kyselytutkimuksella kerätään yleistettävää tietoa suomalaisten luontosuhteesta ja luontokäsityksistä. Syyskuun loppuun asti avoinna olevan kyselyyn toivotaan mahdollisimman kattavasti vastauksia eri tavoin luontoon suhtautuvilta ihmisiltä.

Ohjeet kyselytutkimukseen osallistumisesta löytyvät sivulta https://www.luonnonpaikka.fi/osallistu-tutkimukseen/

Hankkeesta verkossa:
www.luonnonpaikka.fi
www.jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/pyha-paikka/
https://jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/vangelinen-butoh-kurssi/

Butoh-kurssi 14.-16.8. sekä Pyhä paikka? -esitykset lauantaina 22.8. ja sunnuntaina 23.8. ovat osa Jyväskylän Kesän ohjelmistoa. Esityspäivinä Hitonhaudan alue on poikkeuksellisesti suljettu muilta kävijöiltä klo 9.30–18:00. Hanke on osa JYU.Wisdom -resurssiviisausyhteisön toimintaa ja sitä rahoittaa Koneen säätiö.

Lisätietoja:
Hankkeen taiteellinen johtaja, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna-Mari Laulumaa, anna-mari@annamarilaulumaa.com, p. 0400-467567
Nykytaiteen tutkija, FT Riikka Niemelä, riikka.l.niemela@jyu.fi, p. 044-3141178

Tiedote julkaistu Jyväskylän yliopiston verkkosivuilla 10.8.2020.

Julkaistu

Puutarhanhoito, rakkaus ja kuolema

Riikka Niemelä

Eräässä puutarhassa, jonka sirittävästä, sirkuttavasta, ripisevästä ja rapisevasta äänimaisemasta olen usein itsekin etsinyt kirjoitusrauhaa, naapuri siistii toisinaan pölyttäjiä ja muita pieniä otuksia varten rehottamaan jätetyn nurmen reunaa yhteisen kylätien varrella. Avulias ele ei kenties ole se, jota puutarhan omistajat kaipaavat. Se muistuttaa kuitenkin ihmisen luontosuhdetta keskeisesti määrittävästä erosta villin ja kesytetyn luonnon välillä. Kodissa on oltava huolella hoidettu piha, jossa heinät eivät hapsota ja luonto kytketään tarmokkaalla vaivannäöllä ihmisen sille osoittamiin paikkoihin. Puutarhan hallittu luonto kielii kunniallisuudesta ja yhteisöllisistä velvollisuuksista huolehtimisesta. Siinä kukoistaa kuva yhteiskunnasta, jossa ihminen ei ole luonnon armoilla.

Pihalla luonto saa tulla lähellemme, mutta omilla ehdoillamme.

Puutarha on kulttuurisesti voimakas symboli. Hortus conclusus, paratiisinomainen suljettu tila, jossa luonto on ihmistä varten. Puutarhoissa on silti käynnissä ihmisen ja luonnon jatkuva kamppailu. Rikkaruohojen itsepäiset juuret tunkevat kaikkialle, voikukat pistävät ensimmäisinä ylös kukkapenkistä ja muurahaiset siirtävät päättäväisesti tieltään pihalaattojen alle kaivetun hiekan. Puutarhassa luonto kapinoi päivittäin ihmisen vaalimaa hallinnan mielikuvaa vastaan.

Villin luonnon kultivointia puutarhoissa ohjaavat kulttuuriset arvot, joita esimerkiksi kirjailija Michael Pollan nostaa esiin kysyessään, onko ”rikkaruohoja” todella olemassa vai ovatko ne vain ihmiskunnan keksintö, kyvyttömyyttä nähdä joissakin kasveissa hyötyä tai kauneutta. Ihmisen vaalimia kasvilajeja sopeutumiskykyisemmät rikkaruohot mielletään uhkaaviksi, oveliksi, rumiksi ja likaisiksi. Ne ovat kasvimaailman parhaiten aseistautunutta ja yhteistyöhalutonta pohjasakkaa, ja juuri sellaisina hänen mukaansa taitavia olemaan kasveja.

Kedot ja niityt ovat puolittain ”kesytettyjä” luontotyyppejä, joilla ihmiset ylläpitävät luontaista lajistoa niiton tai laidunnuksen avulla. Kallioketoa kukkaloistossaan Korppoossa kesällä 2012. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luonto ajatellaan usein kulttuurin ulkopuoliseksi, mutta haluamme sen silti lähellemme. Ihastelemme orkideaa ikkunalaudalla, liikutumme YouTube-videoiden eläinlapsista ja katselemme arvostaen alppiruusupuiston jalostettuja rodoja. Mutta entä toiset lajit, joita emme ihaile, kulttuurintutkija Deborah Bird Rose ja filosofi Thom van Dooren kysyvät. Ne, jotka eivät ole yhtä kauniita, yhtä hellyttäviä tai yhtä keskeinen osa kulttuurista elämäämme.

Antropologi Eben Kirkseyn mukaan rakkaus yhtä lajia kohtaan merkitsee asettumista jotakin toista, sitä uhkaavaa lajia vastaan. Ekologisissa yhteisöissä rakastaminen tarkoittaa silloin elämistä kuolettavan työn välttämättömyyden kanssa. Huolehtiessamme hellästi puutarhan liljoista, on hankkiuduttava eroon niissä lapsiaan ruokkivista liljakukoista. Rakastaessamme kukkapenkin heleänpunaisia perennoja, revimme tyynesti juuriltaan niitä tukahduttavat vuohenputket. Suihkaus myrkkyä karkottaa kirvat ruusunlehdiltä. Puutarhamme rintamalinjoja vasten tanssivat hedelmäpuiden runkoja jyrsivät jänikset, salaatinlehtiä pureksivat etanat ja myyrät, joiden maanalaisen kaupungin rakenteisiin kompuroimme luumutarhassa.

Herättävätkö hämähäkin poikaset hellyyden vai pelon tunteita? Kuva: Riikka Niemelä.

Biofilia-hypoteesin mukaan rakkaus luontoon on ihmislajiin kehityshistorian aikana tarttunut taipumus. Rakastamme luonnossa asioita, jotka jo aikaa sitten tarjosivat meille turvallisuuden tunteen tai sammuttivat nälän ja janon. Siksi lampi, keittiöpuutarha, lähimetsä tai avara näkymä saa meidät voimaan paremmin vielä nykyisinkin. Hämähäkeistä, hiiristä tai nurmella luikertavasta käärmeestä saamme sen sijaan väristyksiä. Luonnonläheisyydestä on meille hyötyä. On kuitenkin toinen kysymys, kykeneekö ihminen rakentamaan elinympäristön edulliseksi vain omille lajitovereilleen.

Kirjassaan Hyvän ja pahan välillä (1967) psykoanalyytikko Erich Fromm määritti biofilian rakkaudeksi elämää kohtaan. Sille vastakkaista, tuhoavaa käyttäytymistä luonnehti hänen mukaansa voimankäyttö, järjestyksen ihannointi ja halu omistaa. Fromm selitti sen myös peloksi elämää kohtaan: sekavana ja hallitsemattomana elämä loukkaa lakiin ja järjestykseen sidottuja arvoja. Juuri luonnon hallitseminen ja alistaminen on silti kulttuurisesti hyväksyttyä ja tavoiteltavaakin. Arkisen esimerkin voisi etsiä kesäisiltä pihoilta: rakastamme vehreää nurmea, mutta katkaisemme apilojen kasvun ennen niiden ehtimistä täyteen kukoistukseensa.

Vain omistamalla, pakottamalla ja kontrolloimalla nurmesta tulee meille läheinen.

Väistyminen luonnon prosessien tieltä on alkanut kiinnostaa enenevässä määrin niin puutarhureja kuin luonnonsuojelijoitakin. Koskemattoman luonnon palauttamisen sijaan se merkitsee pyrkimystä löytää uudenlaisia, vastuullisempia tapoja elää toisten olentojen kanssa monilajisessa maailmassa. Kirkseyn mukaan riskialtis vuorovaikutus ja toisten olentojen päästäminen otteesta herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita, kiihtymystä ja pelkoa. Pollan luonnehtii puutarhaa paikan luomiseksi luontoon, kertomukseksi ihmisestä ja maasta. Hänen mukaansa juuri puutarhuri kuitenkin tietää, miten hatara ihmisen ote luonnosta on. Siksi niissä saisikin, hän jatkaa, näkyä aavistuksen verran enemmän epäilystä sitä kohtaan, että hallitsemme luontoa.

Kirjallisuutta: 

  • Erich Fromm, Hyvän ja pahan välillä. Helsinki: Kirjayhtymä, 1967. 
  • Eben Kirksey, Emergent Ecologies. Durham & London: Duke University Press. 2015.
  • Michael Pollan, Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Tampere: niin & näin, 2018.
  • Deborah Bird Rose & Thom van Dooren: Introduction. Unloved Others. Death of the Disregarded in the Time of Extinctions. Australian Humanities Review, 50 /2011.
Julkaistu

Taiteen ja luonnon rooli

Anna-Mari Laulumaa

Yhdistettäessä tutkimusta ja taidetta törmätään väistämättä haastaviin kysymyksiin tiedon ja kielen luonteesta. Vaikka tutkimuksesta puhutaankin usein luovana prosessina, on tutkimuksessa lopulta käytössä kuitenkin kieli. Tutkimusraportti kirjoitetaan sanoilla. Tutkimuksen maailmassa on myös tarkkoja muotosääntöjä tutkimuksen raportoinnista. Väitöskirjaa ei voi tanssia – ainakaan kokonaan.

Taiteen rooli tutkimusprosessissa voi olla monessa kohdassa. Taide voi olla tutkimuksen kohteena, kun tutkitaan vaikkapa maalauksia vuosisatojen tai -tuhansien takaa. Taiteen tutkimus lienee yhtä vanhaa kuin taide itse. Viime vuosina taiteen rooli pelkästä tutkimisen kohteesta on muuttunut. Taide on halunnut nousta tai sitä on nostettu tieteen rinnalle. Tutkimuksen ja taiteen raja-alueella käy nyt vipinä. Asia ei tietenkään ole ongelmaton. Voi kysyä, menettääkö tiede tai taide oman ominaisluonteensa?

Tuleeko tieteen ja taiteen yhdistämisessä jotakin, joka ei ole enää kunnolla kumpaakaan?

Taiteessa käytössä on muitakin tietämisen ja ilmaisemisen lajeja kuin tarkasti jäsennellyt sanat. Kehollisuus, sanattomat viestit, paikan ja näyttämön synnyttämät merkitykset. Katsojan ja kokijan oman kehon reaktiot. Mielen tiedostamattomat kerrokset. Unenomaisina, kaoottisina kulkevat tuntemukset ja toisiinsa sotkeentuvat kokemukset, ajatukset ja tuntemukset. Muistojen, tunteiden ja metaforien virta ei välttämättä sisällä yhtään sanaa. Äänet, tuoksut tai tietty melodia voivat pakahduttaa.

Taiteen rooli tiedettä ja taidetta yhdistävissä prosesseissa on usein tieteelle alisteinen. Taiteen keinoilla voidaan ”värittää” tai ”kansanomaistaa” tutkimustuloksia. Taide on nähty alisteisena tieteelle. Joskus taide on jonkinlainen pienimuotoinen lisäosa suuressa tiedehankkeessa. Tämä näkyy usein myös hankkeiden sisäisessä budjetissa. Taiteen osuus on pieni. Tiede ja taide ovat vuosisatojen saatossa olleet eri tavoin suhteessa toisiinsa. Viime vuosikymmeninä välit ovat lähentyneet ja ehkä hieman lämmenneetkin.

Kulkijat polulla kohti Hitonhautaa. Kuva: Agata Anttonen.

Pyhä paikka -hankkeessa lähdimme aidosti hakemaan tasapainoa tai ainakin tasa-arvoisuutta tieteen ja taiteen välille. Rakentuvan esityksen rooli on yhtä merkittävä kuin tutkimuksenkin. Esityksen täytyy myös toimia itsenäisenä taideteoksena, koska se on osa Jyväskylän Kesä -festivaalin ohjelmistoa. Itsenäisen taideteoksena sen on täytettävä hyvän taiteen kriteerit samalla tavalla kuin tutkimusartikkeleiden on täytettävä tieteellisen tiedon kriteerit.

Esityksen rooli on myös olla tuottamassa tietoa eri tavoin. Kysymys kuuluukin: millaista tietoa? Jo itse luomisprosessi on erilaisista lähteistä kertyneen kokemuksen ja tiedon prosessoitumista usein hyvin tiedostamattomalla tavalla. Työryhmään eri reittejä tulleet esiintyjät prosessoivat omaa luontosuhdettaan valmistautuessaan ja esiintyessään, katsojat kokevat esityksen kukin omalla tavallaan.

Paikkakohtaisen esityksen ominaispiirteenä on myös sen liittyminen osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Esitystä ei tehdä teatteritilan suojissa, vaan ”paikan päällä”. Tästä seuraa useita perustavaa laatua olevia asioita esityksen rakentamiselle. Ensimmäinen on paikalla olevien yhteisöjen ja paikan historian ja kulttuurin kunnioittaminen. Tämä tulee helpommin mieleen, jos suunnittelisi esityksen rakentamista Macchu Picchulle, mutta tuo sama periaate on hyvä muistaa kaikissa paikkakohtaisissa esityksissä. Taiteilija ei – toivottavasti – ratsasta kolonialistisella asenteella ottamaan paikkaa haltuun ja jätä jälkeensä peruuttamattomasti tuhottua kulttuuria tai yhteisöä. Toiseksi paikkakohtaisessa esityksessä itse paikan merkitys on suurempi kuin mustaan laatikkoon rakennettavassa esityksessä.

Paikka sanelee ehtoja ja paikka ei ole vain passiivinen näyttämö, vaan se on myös elävä osa esitystä. Se on roolihahmo.

Hitonhaudalle sijoittuvan esityksen suhteen muistan sanoneeni jossakin vaiheessa, että luonto on tässä esityksessä voimallisesti mukana paikan maaston ja myös sään kautta. Emme voi valita keliolosuhteita ja maasto on se mikä se on. Tänä keväänä esityksemme näyttämölle luonto toi myös uuden, kirjottamattoman päähenkilön. Koronavirus tuli kertomaan tarinaa luonnon ja ihmisen suhteesta tavalla, jota emme olisi pystyneet mitenkään itse kertomaan.

Kirjoitan tätä blogitekstiä huhtikuussa 2020 ja tällä hetkellä toivon, että voimme toteuttaa esityksen pienimuotoisena elokuussa. Korona tuli osaksi esitystämme, mutta toivon että tästä ei tule sen soolo, vaan me ihmisetkin pääsemme kuitenkin mukaan.

Luonto inspiroi paikkakohtaista esitystä, joka sijoittuu Hitonhaudalle elokuussa 2020. Kuva: Agata Anttonen.
Julkaistu

Luonnon monet luonnot

Riikka Niemelä

Lueskellessani tutkimuksia luontosuhteesta törmäsin artikkeliin, jonka mukaan ajatus ihmisestä luonnosta erillisenä on Japanissa lähes tuntematon. Buddhalainen ajatteluperinne korostaa sen sijaan ihmisen ja luonnon erottamattomuutta, eikä japanin kielessä alun perin tunnettu edes luonnon käsitettä. Onko ihmisen erityisasema luontoon nähden modernin lännen mielenmaiseman tuotos? Artikkelin kirjoittajat kuvasivat japanilaisen luontosuhteen oikeastaan juuri päinvastaiseksi: ihminen on juurtunut luontoon, luonnosta riippuvainen ja haavoittuva sen edessä.

Luonto ja ihminen voivat olla
erillään myös konkreettisesti.
Kuva: Esko Hatunen.

Yhdenmukaista länsimaista sen enempää kuin japanilaistakaan luontosuhdetta ei toki ole olemassa, mutta käsityksiä ihmisen paikasta luonnossa muovaavat silti monenlaiset kulttuurisidonnaiset ja ajassa vaihtelevat ajattelutavat ja uskomukset. Hyvän esimerkin tarjoaa jo pelkästään sana luonto. ”Luomisesta” johdetun sanan yksi merkityskerros kytkeytyy suomen kielessä kristilliseen ajatukseen luomakunnasta. Kirjoihin ja kansiin luonto asettui 1500-luvun puolivälissä, jolloin suomen kirjakieltä muovailtiin juuri kirkon sivistyneistön piirissä. Sanaan etymologisesti sisältyvä selitys luonnon ”alkuperästä” sävyttää sen kenties toisin kuin latinan syntymään viittaava natura kantasanana monessa eurooppalaisessa kielessä.

Luonnon käsitteen sanallistaminen kertoo sille annetuista monista merkityksistä.

Luodun ja syntyneen luonnon suhdetta on kielitieteessä varmasti tutkittukin. Kirjassaan Suomalainen mytologia (1967) kansanrunouden tutkija Martti Haavio hahmotteli luomisen ja synnyn yhteyttä puolestaan muinaissuomalaisten myyttisessä ajattelussa. Hänen mukaansa luonto kuului syntymistä ja synnyttämistä merkitsevien sanojen ryhmään ja synty alkuperää ja esivanhempia merkitsevään sanueeseen. Esikristillisessä ajattelussa luonto liitettiin yliluonnollisen jumalan luomakunnan sijaan suvun vainajiin, suojeleviin esi-isiin, joita kutsuttiin vaativissa tilanteissa tuonpuoleisesta avuksi: ”Nouse luontoni lovesta”.

Nykyisin luonnolla viitataan enimmäkseen ihmisen elolliseen ja elottomaan aineelliseen ympäristöön, kasvi- ja eläinkuntaan, ilmaan, maaperään ja vesistöihin. Ihmiskeskeisiin mielikuviin uppoutuneina unohdamme helposti itsekin olevamme luontoa. Luonto on silloin todellisuus ihmisen ulkopuolella ja ihminen kulttuurisena olentona luonnon ulkopuolella. Facing Gaia -kirjassaan (2017) filosofi Bruno Latour huomauttaa, että valtaosa ihmisen, kulttuurin, sivilisaation ja yhteiskunnan länsimaisista määritelmistä korostaa etäisyyttä luonnosta. Väite ihmisestä pelkkänä materiana tai eläimenä muiden joukossa aiheuttaa hänen mukaansa suoranaisen paniikin. Olemmehan ensisijaisesti kulttuurisia olentoja emmekä pelkkiä petoja!

Käsityksiä ihmisen ja luonnon suhteesta on muotoiltu tieteessä ja filosofiassa vuosisatoja.

Latourin mukaan ajatus maailmasta ihmisen toimien passiivisena taustana tai kohteena on ollut länsimaisen tieteen perusta aina 1600-luvulta asti. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisessä maailmankuvassa elävä planeetta pelkistyi sarjaksi luonnonlakeja noudattavia tapahtumia. Hänen mukaansa suurin arvoitus länsimaiden historiassa onkin vankkumaton usko siihen, ettei aineellinen ympäristömme vastavuoroisesti reagoi tekoihimme. Yrjö Haila kiinnittää kirjassaan Retkeilyn rikkaus (2004) huomiota myös mielikuvaan luonnosta yhtenä kokonaisuutena. Mielekkäämpää Hailan mukaan olisi kuitenkin lähestyä sitä moneutena: paikkakohtaisina aineellis-biologisina ympäristöinä ja niiden kulttuurisina, yksilöllisinä ja elämänkäytännöissä määrittyvinä kokemuksina.

Ympäröivää maailmaa merkityksellistetään myös arkisessa kielenkäytössä. ”Luonnon tasapainon järkkyminen” piirtää kuvan luonnosta, joka säilyttää balanssinsa, mutta on altis ihmisen toimille. 1960-luvulta lähtien kasvanut ympäristötietoisuus onkin voimistanut haavoittuvan ja uhatun luonnon mielikuvaa. ”Luonnon helmassa” voi sen sijaan rauhoittua turvallisin mielin luonnon suojaavaan syliin. Kielikuva tarjoaa lähes huomaamatta maaemon äidillistä hametta. ”Luonnon armoilla” kertoo puolestaan oikukkaasta ja arvaamattomasta, ehkä julmastakin hahmosta. Personifikaatioiden lisäksi luonnolla on voimia, salaisuutensa ja lakinsa. Sille annetaan myös maantieteellisiä tai vuodenaikaan liittyviä ominaisuuksia: kesäinen luonto, pohjoinen luonto, lähiluonto. Villi ja erämaaluonto kertovat luonnon koskemattomuudesta tai etäisyydestä. Talviunesta heräävä luonto rakentaa mielikuvaa vuodenkierrosta, luonnon ”luonnollisesta” rytmistä. Raymond Williams totesi vuonna 1976 Keywords-kirjassaan luonnon yhdeksi kielen moniselitteisimmistä sanoista. Sen merkitykset ovat täsmällisten ja yksiselitteisten sijaan vaihtelevia ja keskenään ristiriitaisia.

Kielenkäyttö kertoo merkityksistä, joita luonnolle on eri aikoina ja eri kulttuureissa annettu sekä tunteista, joita siihen projisoidaan. Arkisetkin ilmaisut nojaavat opittuihin luontokäsityksiin, joita välitetään ja ylläpidetään sanoin. Tuttuja, varmoilta ja todenmukaisilta vaikuttavia mielikuvia tulee harvemmin edes tarkemmin pohtineeksi. Kieli ei silti vain heijasta käsityksiämme luonnosta, vaan myös tuottaa niitä. Kielenkäyttö on toimintaa, joka saa yhteiskunnissa aikaan konkreettisia vaikutuksia. Se ohjaa tapoja asennoitua luontoon, tehdä luontoon vaikuttavia päätöksiä tai toimia luonnossa.

Annjaloanjin rinteellä Käsivarren erämaassa. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Julkaistu

Mikä on ”luonnonpaikka”?

Kaisa Raatikainen

Luonnon paikka on ulkona. Luonto löytyy erämaiden selkosilta, kansallispuistosta, lähimetsästä, asvalttiin murtuneen railon läpi tunkevasta voikukanlehdestä.

Luontoa on myös sisällä kodeissamme. Kasvatamme viherkasveja ja pidämme lemmikkieläimiä. Luontokappaleita nekin, kuten me ihmisetkin.

Luonto on kaikkialla ympärillä, ja samaan aikaan se on ihmisen sisimmässä. Sanotaan, että luonto on lähellä suomalaisen sydäntä. 1800- ja 1900-luvun vaihteen keväästä kertovassa koululaulussa ”lehto loistaa, linnut laulaa / linnun kielin suloisin / suomalainen myöskin laulaa / Suomen kielin kotoisin”. Luonnon herääminen kevääseen sykähdyttää ja ilahduttaa. Mutta kokevatko kaikki ihmiset yhtä lailla iloa kevään tulosta, ensimmäisistä leskenlehdistä ja purojen solinasta?

Luonto herättää kysymyksiä, tunteita, jopa omistamisen halua.

Luonnon paikka yhteiskunnassa on usein kiistanalainen. Elämämme laatu perustuu luonnonvarojen hyötykäytölle. Syömämme ruoka kasvatetaan luonnossa tai luonnon keinoin. Asuinrakennustemme ja kaupunkiemme alta on raivattu luontoa, kun on tehty tilaa ihmisille. Tarvitsemme luontoa, ja silti uhkaamme luonnon ja sen eri muotojen olemassaoloa.

Joskus tuntuu, että luonto on kuin elefantti olohuoneessa. Se seisoo hiljaa paikoillaan, ja vaikka ihmiset yrittäisivät unohtaa sen olemassaolon, sen läsnäolosta on silti koko ajan tietoinen, koska se on niin suuri ja niin iholla.

Tällä sivustolla tarkastellaan luonnon käsitettä tieteen ja taiteen keinoin. Haluamme selvittää, miten monimutkainen ihmisen luontosuhde oikein voikaan olla. Kartoitamme luonnon paikkaa ihmisten mielissä, suomalaisessa yhteiskunnassa, maisemassa ja alati muuttuvassa maailmassa.

Sinivuokkoja keväällä 2011. Kuva: Kaisa Raatikainen