Anna-Mari Laulumaa
Yhdistettäessä tutkimusta ja taidetta törmätään väistämättä haastaviin kysymyksiin tiedon ja kielen luonteesta. Vaikka tutkimuksesta puhutaankin usein luovana prosessina, on tutkimuksessa lopulta käytössä kuitenkin kieli. Tutkimusraportti kirjoitetaan sanoilla. Tutkimuksen maailmassa on myös tarkkoja muotosääntöjä tutkimuksen raportoinnista. Väitöskirjaa ei voi tanssia – ainakaan kokonaan.
Taiteen rooli tutkimusprosessissa voi olla monessa kohdassa. Taide voi olla tutkimuksen kohteena, kun tutkitaan vaikkapa maalauksia vuosisatojen tai -tuhansien takaa. Taiteen tutkimus lienee yhtä vanhaa kuin taide itse. Viime vuosina taiteen rooli pelkästä tutkimisen kohteesta on muuttunut. Taide on halunnut nousta tai sitä on nostettu tieteen rinnalle. Tutkimuksen ja taiteen raja-alueella käy nyt vipinä. Asia ei tietenkään ole ongelmaton. Voi kysyä, menettääkö tiede tai taide oman ominaisluonteensa?
Tuleeko tieteen ja taiteen yhdistämisessä jotakin, joka ei ole enää kunnolla kumpaakaan?
Taiteessa käytössä on muitakin tietämisen ja ilmaisemisen lajeja kuin tarkasti jäsennellyt sanat. Kehollisuus, sanattomat viestit, paikan ja näyttämön synnyttämät merkitykset. Katsojan ja kokijan oman kehon reaktiot. Mielen tiedostamattomat kerrokset. Unenomaisina, kaoottisina kulkevat tuntemukset ja toisiinsa sotkeentuvat kokemukset, ajatukset ja tuntemukset. Muistojen, tunteiden ja metaforien virta ei välttämättä sisällä yhtään sanaa. Äänet, tuoksut tai tietty melodia voivat pakahduttaa.
Taiteen rooli tiedettä ja taidetta yhdistävissä prosesseissa on usein tieteelle alisteinen. Taiteen keinoilla voidaan ”värittää” tai ”kansanomaistaa” tutkimustuloksia. Taide on nähty alisteisena tieteelle. Joskus taide on jonkinlainen pienimuotoinen lisäosa suuressa tiedehankkeessa. Tämä näkyy usein myös hankkeiden sisäisessä budjetissa. Taiteen osuus on pieni. Tiede ja taide ovat vuosisatojen saatossa olleet eri tavoin suhteessa toisiinsa. Viime vuosikymmeninä välit ovat lähentyneet ja ehkä hieman lämmenneetkin.
Pyhä paikka -hankkeessa lähdimme aidosti hakemaan tasapainoa tai ainakin tasa-arvoisuutta tieteen ja taiteen välille. Rakentuvan esityksen rooli on yhtä merkittävä kuin tutkimuksenkin. Esityksen täytyy myös toimia itsenäisenä taideteoksena, koska se on osa Jyväskylän Kesä -festivaalin ohjelmistoa. Itsenäisen taideteoksena sen on täytettävä hyvän taiteen kriteerit samalla tavalla kuin tutkimusartikkeleiden on täytettävä tieteellisen tiedon kriteerit.
Esityksen rooli on myös olla tuottamassa tietoa eri tavoin. Kysymys kuuluukin: millaista tietoa? Jo itse luomisprosessi on erilaisista lähteistä kertyneen kokemuksen ja tiedon prosessoitumista usein hyvin tiedostamattomalla tavalla. Työryhmään eri reittejä tulleet esiintyjät prosessoivat omaa luontosuhdettaan valmistautuessaan ja esiintyessään, katsojat kokevat esityksen kukin omalla tavallaan.
Paikkakohtaisen esityksen ominaispiirteenä on myös sen liittyminen osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Esitystä ei tehdä teatteritilan suojissa, vaan ”paikan päällä”. Tästä seuraa useita perustavaa laatua olevia asioita esityksen rakentamiselle. Ensimmäinen on paikalla olevien yhteisöjen ja paikan historian ja kulttuurin kunnioittaminen. Tämä tulee helpommin mieleen, jos suunnittelisi esityksen rakentamista Macchu Picchulle, mutta tuo sama periaate on hyvä muistaa kaikissa paikkakohtaisissa esityksissä. Taiteilija ei – toivottavasti – ratsasta kolonialistisella asenteella ottamaan paikkaa haltuun ja jätä jälkeensä peruuttamattomasti tuhottua kulttuuria tai yhteisöä. Toiseksi paikkakohtaisessa esityksessä itse paikan merkitys on suurempi kuin mustaan laatikkoon rakennettavassa esityksessä.
Paikka sanelee ehtoja ja paikka ei ole vain passiivinen näyttämö, vaan se on myös elävä osa esitystä. Se on roolihahmo.
Hitonhaudalle sijoittuvan esityksen suhteen muistan sanoneeni jossakin vaiheessa, että luonto on tässä esityksessä voimallisesti mukana paikan maaston ja myös sään kautta. Emme voi valita keliolosuhteita ja maasto on se mikä se on. Tänä keväänä esityksemme näyttämölle luonto toi myös uuden, kirjottamattoman päähenkilön. Koronavirus tuli kertomaan tarinaa luonnon ja ihmisen suhteesta tavalla, jota emme olisi pystyneet mitenkään itse kertomaan.
Kirjoitan tätä blogitekstiä huhtikuussa 2020 ja tällä hetkellä toivon, että voimme toteuttaa esityksen pienimuotoisena elokuussa. Korona tuli osaksi esitystämme, mutta toivon että tästä ei tule sen soolo, vaan me ihmisetkin pääsemme kuitenkin mukaan.
