Julkaistu

Ikioma luontosuhde ja sen monet ulottuvuudet

Kaisa J. Raatikainen

Jokaisella ihmisellä on suhde luontoon. Meillä kaikilla se on hieman erilainen, ja tätä henkilökohtaisten luontosuhteiden kirjoa pyrimme Pyhä paikka? -hankkeessa hahmottamaan ja jäsentämään. Tässä kirjoituksessa kerron omasta luontosuhteestani tutkijan silmin. Teksti perustuu päiväkirjamerkintöihini, ja olen höystänyt sitä ripauksella analyysiä, jota on inspiroinut aiemmin julkaistu luontoyhteyden jaottelu (Ives ym. 2018). Siihen palaamme myöhemmin.

Luonto inspiroi ja yllättää. Kävin ensi kertaa Hitonhaudalla vuonna 2017, enkä olisi mitenkään osannut kuvitella siitä tulevan Pyhä paikka? -hankkeen keskipiste vain kolme vuotta myöhemmin. Kuva: Jyrki Torniainen.

Aluksi on hyvä tietää kolme asiaa. Ensinnäkin luontosuhde muuttuu jatkuvasti, eli sillä on ajallinen ulottuvuus. Lapsuuden luontosuhde ei säily sellaisenaan aikuisuuteen, vaikka lapsuuden kokemukset vaikuttavat suuresti luontosuhteen rakentumiseen kautta ihmisen eliniän. Toiseksi emme hallitse luontosuhteemme kokonaisuutta. Jotkut luontosuhteen osaset ovat ihmisyksilön ulottumattomissa; ne riippuvat laajemmista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Emme esimerkiksi voi ostaa kaupasta ympäristömerkillä brändättyjä tuotteita, jos niitä ei ole tarjolla. Kolmanneksi en voi kyllin painottaa sitä, miten paljon itsekunkin luontosuhteet eroavat toisistaan. Kerron tässä omasta suhteestani luontoon; sinun luontosuhteesi ainekset saattavat näyttää ihan muulta. Toivon kuitenkin, että kirjoitukseni tarjoaa esimerkin siitä, miten henkilökohtaista luontosuhdettaan voi lähteä ruotimaan.

Kun pohdin omaa luontosuhdettani, palaan aina lapsuuteeni yläsavolaisella karjatilalla. Maaseudulla kasvaminen ja luonnossa leikkiminen ovat juurruttaneet minuun sen, mitä kutsun luontosuhteeni peruskiveksi, ensimmäiseksi tasoksi (ks. kuva alla). Jos hahmotan luontosuhteeni elämänpolun mittaan rakentuvana kokonaisuutena, ensimmäiset askelet otin maatilan eläinten parissa: lypsylehmien, hiehojen, kissojen ja koirien kanssa. Nämä muistot eivät ole yksinomaan iloisia, sillä maatilalla kuolema kulkee käsikädessä elämän kanssa. Muistan teurasauton käynnit ja vaikeat poikimiset. Samoin muistan, miten paljon työtä elannon saaminen luonnosta edellytti. Satoa korjattiin työtunteja laskematta pelloilta, puutarhasta ja metsistä.

Henkilökohtaisessa luontosuhteessa on monta eri tasoa ja ulottuvuutta. Omaa luontosuhdettaan voi hahmotella vaikkapa tällaisen kaavion avulla. Tasot yhdestä kuuteen käydään tarkemmin läpi tekstissä. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luontosuhteen peruskivi ulottuu menneestä nykyhetkeen. Se määrittelee hyvin pitkälle sen, mikä on ”minun luontoni”; millaisessa maisemassa tunnen olevani eniten kotonani. Pienipiirteinen maalaismaisema on sielunmaisemani. Lapsuuden leikit hiehohaassa johdattivat minut salakavalasti kartoittamaan perinnemaisemien luontoarvoja. Pakolliset ankeat marjastusreissutkin ovat vähitellen muuttuneet vapaaehtoisiksi. Lähiluonto on minulle yhä tärkeää. Kodin ikkunoista pitää näkyä puita, ja minun on pakko päästä vaivatta metsään kuljeskelemaan. Vaikka teen asiantuntijatyötä enimmäkseen tietokoneen ääressä kökkien, elantoni tulee silti luonnosta, vaikkakin epäsuorasti: tutkin ihmisen ja luonnon välisiä vuorovaikutuksia ja luonnon suojelua.

Luontosuhteeni toinen taso liittyy materiaan; siihen, miten minä muiden ihmisten mukana olen aineellisesti riippuvainen luonnosta. Tietokoneeni ja kotini materiaalit tulevat luonnosta, joko suoraan (kuten puu) tai epäsuorasti muodosta toiseen jalostettuina (kuten raakaöljystä tehtävät muovit). Kaikki esineet, joita käytän päivän aikana, ovat alunperin luonnosta peräisin. Niin on myös sänky, jossa nukun yöni. Luonnosta tulee vesi jota juon ja ruoka jota syön; biologisesti ilmaistuna ihminen on toisenvarainen eliö eli emme pysty itse tuottamaan elämiseen tarvittavaa energiaa. Me tarvitsemme ravintoa ja tuo ravinto tulee muista eliöistä: kasveista, eläimistä, sienistä ja mikrobeista. Siis luonnosta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä materian ulottuvuus yltää hiukkastasolle. Jokainen molekyyli ja atomi, kaikki ne protonit ja neutronit ja elektronit joista kehomme koostuu, ovat osasia luonnossa tapahtuvassa aineen suuressa kiertokulussa. Sähköiset varaustilojen muutokset, jotka ylläpitävät solujemme aineenvaihduntaa, ovat osa sitä energian virtaa jonka varassa Maa-planeetta toimii.

Meille ihmisille on tyypillistä, että otamme materian annettuna.

Jos kaikki on hyvin, me ihmiset emme murehdi menneitä emmekä huoli huomisesta, vaikka syötävä onkin joka päivä. Emme mieti ravintomme alkuperää saati sitä, mistä tulevat ne atomit joista pikkurillimme kynnenpään keratiiniproteiinimolekyylit rakentuvat. Elämämme aineellisen ulottuvuuden itsestäänselvyys tekee meistä sokeita sille, miten riippuvaisia olemme luonnosta. Havahdumme tähän tosiasiaan vasta silloin, kun on pakko. Kun olemme nälissämme, janoissamme tai turvattomia.

Kun näin syksyisin samoilen lähimetsässä, minulla on tapana napostella niitä marjoja, mitä kulloinkin matkan varrelta löytyy. Mitä enemmän minulla on nälkä, sitä paremmilta marjat maistuvat. Tästä pääsemme luontosuhteeni kolmannelle tasolle, joka on kokemus. Kokemus on jotain, joka tapahtuu hetkessä: esimerkiksi siinä, miten happamaksi koen puraisemani puolukan, yhdistyy aistimus (happamuus kielen makusilmujen mittaamana), tieto (puolukat nyt tuppaavat olemaan happamansorttisia), odotus (olenhan toki syönyt puolukoita ennenkin, ja tämänväriset ovat keskivertoa happamampia), tunne (pidän silti puolukoista kovasti) ja elimistöni senhetkinen olotila (no niin, mahaa kurnii siihen malliin että söisin vaikka jäkälää). Ja samoin kuin hetki korvautuu seuraavalla, kokemukset virtaavat lävitsemme jatkuvana vuona. On aivan yhtä vaikeaa saada otetta nykyhetkestä ja yksittäisestä kokemuksesta.

Luontosuhteeni kolmas taso, kokemus, pudottaa tämän tekstin suoraan käsitteellisyyden kaivon syvyyksiin.

Kokemusten ja kokemuksellisuuden tutkimus on aivan oma tieteenalansa, jonka taitaja en missään nimessä ole. Mutta onhan jokainen meistä oman kokemuksensa asiantuntija! Ainakin näinä sosiaalisen median ja sananvapauden päivinä. Miten siis luonnehdin oman luontosuhteeni kokemuksellisuutta? Näin kirjoitin päiväkirjaani 30.1.2020:

”Sanoisin, että [luontosuhteeni on] mutkaton ja aika suoraviivainen. Menen luontoon ja olen siellä. Voin myös tehdä asioita luonnossa, mutta minulle riittää kyllä oleminenkin. Istun vaikka kivellä, mättäällä tai puunrungolla ja olen vain. Tärkeää on se, että huomioni siirtyy pois itsestäni ja ikään kuin katoan luontoon. Tarkastelen/havainnoin, mitä ympärillä tapahtuu. Tuulenvirettä, lintujen ääniä. Miltä sammal tuntuu. Rekisteröin myös lajeja ympärilläni. Tuuli liikuttaa männyn latvuksia, jotka vastustavat liikettä jäpittäen jäykkinä kasvuasennossaan. Käpytikka rummuttaa soidintaan. Sinitiainen varoittelee. Kynsisammal muodostaa tiiviin, pehmeän kasvuston kiven kupeeseen.”[…] ”Luontoon liittyy kohdallani paljon havainnointia, vertauskuvallisuutta ja voimakkaita tunteita. Rakastan luontoa ja siksi haluan suojella sitä. Haluan kokea olevani osa luontoa.”

Minulle luonnon kokeminen on iloinen asia. Koen luontoon menemisen ja luonnossa olemisen helppona ja hyvää tekevänä. Luonnon aistiminen ja luonnon havainnointi yhdistyvät olemisen hetkessä kytkien kehon ja mielen jälleen samaksi kokonaisuudeksi, joka olen minä. Samalla se on enemmän kuin minä, sillä luontokokemustani sävyttää voimakas tunne itsen rajojen liukenemisesta; siitä, että sulaudun osaksi luontoa enkä enää ole minä.

Nyt on ehkä hyvä hetki hieman hengähtää ennen kuin astumme seuraavalle tasolle.

Luontosuhteeni neljäs taso on tiedollinen, kognitiivinen, ja se tuppaa katsomaan nykyhetkestä kohti tulevaisuutta. Luontotieto on minulle työkalu, ja käytän sitä päivittäin tutkimuksessani. Luontotiedon tasoni rakentuu ekologin koulutukselle ja suuntauduttuani monitieteiseen kestävyystutkimukseen luontotietooni on yhdistynyt yhä enemmän ihmis- ja yhteiskuntatieteiden sekä systeemianalyysin näkökulmia. Pyrin ymmärtämään luontoa kokonaisvaltaisesti ja se heijastuu nimenomaan tiedolliselle luontosuhteeni tasolle. Tiedollisen ja älyllisen kykyni puitteissa pohdin luontokatoa ja ilmastonmuutosta, niiden syitä ja seurauksia. Nämä kysymykset eivät jää paperinkuivakkaiksi, sillä tiedon valossa globaali mittakaava tunkeutuu iholleni aiheuttaen voimakasta ympäristöahdistusta. Lajeja kuolee sukupuuttoon, miten voimme estää sen? Ilmasto lämpenee, miksemme toimi vaikka tiedämme mitä pitäisi tehdä? Tieto lisää tuskaani: luonto näyttäytyy minulle uhattuna, alati köyhtyvänä, ihmisten toimien johdosta. Vaikka luontosuhteeni tiedolliseen tasoon liittyy voimakkaita negatiivisia tunteita, se on minulle tärkeä työtäni motivoiva tekijä. Se ajaa minua eteenpäin pohtimaan vaikeita kysymyksiä.

Mahdollisuus edes jollain tapaa valottaa monimuotoisuuskriisin ratkaisuja on se toivonkipinä, joka antaa tutkimustyölleni merkityksen.

Olen nimennyt luontosuhteeni viidennen tason näkemyksen tasoksi. Haluaisin nimittäin, että luontosuhdesoppani sisuksista nousisi esiin jokin aiempia tasoja jalompi ajatus. Näin aprikoin päiväkirjassani 1.4.2020:

”Jospa siellä lymyää kaikki aiemmat kohdat yhdistävä liima, eettinen ja moraalinen vakaumus siitä, että minusta ihmisen tulisi toimia luonnon hyväksi eikä luontoa vastaan. […] Länsimainen kulttuuri perustuu luonnon ulkoistamiselle ihmisestä: tämä on vieraannuttanut meidät luonnosta. Silti olemme osa luontoa. Luonto on meissä ja me luonnossa. Koostumme samoista alkuaineista ja energian virrasta kuin kaikki muukin elävä luonto. Olemme jatkuvasti yhteydessä luontoon. Näin ajateltuna ihmisyyden rajat – ja yksilön rajat – ovat kuvitteellisia. Ajattelen, että ihmiseltä on tekopyhää kuvitella olevansa luonnon yläpuolella. Oikeasti – ja näin todella uskon – olemme alisteisia luonnolle. Luonto on paljon laajempi ja monimutkaisempi kokonaisuus kuin yksittäisen ihmisen mieli, tai edes ihmiskunta, ikinä. Ihminen lajina on evoluution aikaansaannos, ei muuta. Ihminen yksilönä on ohimenevä fysikaalisten ja biokemiallisten prosessien kokoonpano. Yksilöt ja lajit syntyvät, kehittyvät ja kuolevat. Elämän kaari on yksinkertaisuudessaan kaunis ja armoton. Ehkä jalointa ihmisessä on se, että kykenemme ymmärtämään tämän elämänkulun väistämättömyyden, ja hyväksymään ja arvostamaan sitä, että paikkamme luonnossa on lopulta katoava. Luonto sen sijaan pysyy niin kauan kuin on elämää.”

En tiedä ylle liittämäni ajatusketjun jaloudesta, mutta se kertoo siitä, millaisena näen ihmisen ja luonnon välisen suhteen laajassa näkökulmassa. Näkemyksen taso on voimakkaasti eettinen; se heijastaa henkilökohtaista arvomaailmaani. Tähänkin palaan myöhemmin.

Luontosuhteessani on nimittäin vielä yksi, kuudes taso. Se läpäisee peruskiven, materian, kokemuksen, tiedon ja näkemyksen.

Puhun nyt tunteista.

Tunne on kehon ja mielen ohimenevä olotila, ja sellaisena tunteet kuuluvat nykyhetkeen. Lapsuusmuistot ovat tunteiden värittämiä, mutta tuo tunneväri koetaan tässä ja nyt; siinä mielessä tunteet eivät sijoitu menneisyyteen. Tulevaisuuskin herättää usein tunteita, kuten ympäristöahdistusta ja siihen liittyviä pelkotiloja. Nuokin tunteet ovat todellisuutta vain nykyhetkessä. Koemme tunteita jatkuvasti – aivan kuin ajatukset, tunteet ovat jotain mitä emme voi estää tulemasta ja menemästä. Tunteet voivat olla ristiriidassa keskenään ja suhteessa muihin ihmisyytemme osa-alueisiin. Kykenen aivan hyvin potemaan samanaikaisesti halua samoilla Lapin erämaissa ja häpeää siitä, että sinne päästäkseni joudun matkustamaan autolla satoja kilometrejä, aiheuttaen ilmastopäästöjä puhtaan itsekkäistä syistä.

Vaeltaja Annjaloanjin rinteellä Käsivarren erämaassa, edessään ikiroudan sulamisen myötä katoavan palsasuon jäänteet. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Tunteita ei pidä väheksyä. Ne ovat tärkeä osa minuuden kudelmaa ja elämän kokemusta. Luonnon kannalta on oleellista myös se, että tunteet motivoivat toimimaan. Annan tästä kaksi esimerkkiä, jotka ovat sekä yleisiä että minulle omakohtaisia. Ensimmäinen esimerkki on ostelun tarve, joka vauhdittaa kulutusta ja on sen vuoksi luonnon kannalta vahingollista. Lääkitsemme aivan liian usein levottomuuttamme ja ahdistuneisuuttamme hankkimalla materiaa, myös silloin kun nuo pakottavat tunteet ovat merkki jostain ihan muusta, vaikkapa yksinäisyydestä. Toinen esimerkki on halu tehdä hyvää: historiallisesti hyväntekeväisyys on kohdistunut muihin ihmisiin, mutta nykyään on enenevästi mahdollisuuksia lahjoittaa varojaan tai työpanostaan myös luonnonsuojelu- ja ympäristöliikkeille. Hyvän tekeminen saa meidät tuntemaan olomme hyväksi ja hyväksytyksi. Se, mikä on ”hyvää”, määritellään sosiaalisesti. Koska me ihmiset olemme laumaeläimiä, meillä on luonnostamme tarve kuulua joukkoon ja toteuttaa yhteisömme jaettua ”hyvän” käsitystä: yhteisiä arvoja.

Se, mikä näyttäytyy meille henkilökohtaisena arvonamme, ei olekaan yksin meidän.

Aina on muita ihmisiä, joiden arvoista otamme mallia ja joiden arvoihin itse vaikutamme. Sen vuoksi en lisännyt arvoja oman luontosuhteeni seitsemänneksi tasoksi: ne eivät ole puhtaasti henkilökohtaisia. Tunteet sen sijaan ovat, ja ne kietoutuvat arvoihin tehden arvot näkyviksi. Olemme onnettomia, jos emme elä arvojemme mukaista elämää. Loukkaannumme, jos meitä syytetään arvojemme vastaisesta toiminnasta. Jos taas pystymme noudattamaan arvojamme, pääsemme sinuiksi itsemme kanssa. Jos kuulumme yhteisöön, jolla on selkeät jaetut arvot ja joka toimii niiden mukaisesti, hyvinvointimme lisääntyy ja olemme todennäköisemmin iloisin mielin. Tämä puolestaan voi kannustaa meitä tekemään lisää hyviä tekoja.

Lupasin alussa palata tutkimusartikkeliin, jota olen (varsin löyhästi) käyttänyt tämän kirjoituksen laatimisen tukena. Ives ym. (2018) luokittelevat ihmisen ja luonnon väliset yhteydet viiteen kategoriaan: materiaaliseen, kokemukselliseen, tiedolliseen, emotionaaliseen ja filosofiseen. Artikkelin kantava ajatus on se, että globaalin ympäristökriisin ratkaisut löytyvät ihmisen ja luonnon välisten suhteiden korjaamisesta kestävämpään suuntaan, ja tässä työssä on hyödyksi osata erotella luontosuhteen erilaiset ulottuvuudet toisistaan. Heidän tarkastelunsa keskiössä ei kuitenkaan ollut yksittäinen ihminen, kuten tässä pohdinnassani, vaan yleisemmän tason people, väki tai joukko ihmisiä. Siksi on mielenkiintoista huomata, miten samanlaisia ulottuvuuksia yksilötason luontosuhteen pohdinta nostaa esiin. Minunkin luokittelussani ovat mukana materia, kokemus, tieto ja näkemys elämänfilosofisena näkökulmana. Nämä yhtäläisyydet nousivat esiin ilman minkäänlaista analyyttistä pakottamista.

Oma jäsentelyni nostaa esiin myös kolme asiaa, jotka eroavat Ives’n ja kumppaneiden johtopäätöksistä. Ensinnäkin omassa tyypittelyssäni on voimakkaasti läsnä ajallinen ulottuvuus ja ajatus siitä, miten yksilön luontosuhde muovautuu kautta ihmisiän. Luontosuhde ilmenee nykyhetkessä imien vaikutteita sekä menneisyyden muistoista että tulevaisuuden kuvitelmista. Toiseksi tunnistamani luontosuhteen peruskivitaso ei taivu Ives’n ja kumppaneiden kategorioihin, ei sitten millään. Varhaisista muistoista nykyhetkeen juontuvassa peruskivessä sekoittuvat aineelliset, kokemukselliset, tiedolliset, emotionaaliset ja filosofiset luontosuhteen omituisuudet. Jos tästä jotain uskaltaa päätellä niin sen, että lapsuuden ja nuoruuden vaikutus luontosuhteeseen on merkityksellinen: minkä jätämme taaksemme, löydämme edestämme. Useimmiten tuo löydös on hieman sekava ja epälooginen tarina, jolla yritämme selittää itseämme. Kolmas eroavaisuus liittyy tunteisiin ja siihen, miten tunnistin niitä olevan jokaisella luontosuhteeni tasolla. Ives ym. (2018) sijoittavat luontosuhteen emotionaalisen ulottuvuuden filosofisen ja tiedollisen yhteyden välimaastoon, joskin mainitsevat että eri kategorioiden välillä voi olla vuorovaikutuksia. Minä väitän, että ihmisyksilöistä puhuttaessa tunteilla on elämässämme paljon suurempi merkitys kuin mitä ehkä haluaisimme myöntää, ja suhteessamme luontoon tunteet näyttelevät ratkaisevaa roolia. Luontoon liittyvien tunteiden tunnistaminen ja ymmärtäminen saattaa avata uusia polkuja kohti kestävämpää elämäntapaa.

Lähteet:

Ives, C.D., Abson, D.J., von Wehrden, H. et al. Reconnecting with nature for sustainability. Sustain Sci 13, 1389–1397 (2018). https://doi.org/10.1007/s11625-018-0542-9

Kirjoittajan reflektiopäiväkirja

Julkaistu

Lusikkana sopassa – monitieteisen ja monialaisen tutkimuksen reseptiikka

Anna-Kaisa Tupala

Silloin kun yliopiston käytävillä vielä sai kulkea, siellä oli väkeä paikalla töissä ja oli mahdollisuus viettää yhteisiä kahvitaukoja, tällöin oli myös mahdollista ajautua keskusteluihin, jotka avasivat uusia ovia niin omaan ajatteluun kuin tekemiseenkin. Näiden kahvitaukokeskustelujen kautta minä päädyin mukaan Pyhä paikka? -hankkeeseen ja ensimmäisten keskustelujen jälkeen olen uponnut tänne huomattavan paljon syvemmälle kuin alun perin luulinkaan. Mutta ainoastaan hyvällä tavalla, sillä hanke on mitä mielenkiintoisin!

Monitieteinen tutkimus (jossa yhtä useampi tieteenala mukana) ja monialainen tutkimus (esim. taide ja tiede yhdessä) ovat erikseenkin toteutettuna usein antoisan lisäksi haastavia. Tässä hankkeessa teemme sekä monitieteistä että monialaista tutkimusta: nojaudumme taideperusteiseen tutkimukseen eli arts-based research -perinteeseen, jossa taide yhdistyy tutkimukseen avaten uusia tulkintamahdollisuuksia ja tuoden uudenlaista, moniäänisempää aineistoa ja ymmärrystä.

Yksi luontosuhteen konkreettinen ulottuvuus on kehollisuus. Aistein välittyvää kokemuksellista tietoa voidaan tarkastella taiteen menetelmin. Kuva: Anna-Kaisa Tupala.

Ihmisten luontokäsitykset eivät ole yhteen mielipiteeseen tai ajatukseen sidottuja. Luontokokemuksia ja käsityksiä voi (ja usein onkin) useita ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Meihin ihmisiin mahtuu monenlaista sisältöä muullakin tavoin, eivätkä vahvuutemme rajaudu kapeasti vain koulutustaustan mukaisesti. Esimerkiksi kaikki Pyhä paikka? -hankkeen päätoimiset tutkijat toimivat myös taiteen parissa: yksi musiikin, yksi tanssitaiteen ja yksi kuvataiteiden parissa. Monialaisuus ja moniosaaminen tuo vahvuutta myös tutkimukseen; tällöin on mahdollista nähdä ja ymmärtää esimerkiksi aineistosta tasoja ja vivahteita, jotka muutoin voisivat jäädä huomaamatta. Toimijuus monialaisessa tutkimusryhmässä ei aiheuta liiallista hämmennystä, sillä voimme ymmärtää myös taiteen tapaa olla äänessä ja kertoa asioita. Vaikka yhteensovittamista ymmärryksestä huolimatta silti on luvassa, lopputulos voi parhaimmillaan olla osiensa summaa suurempi.

Monitieteisyys kohtaa Pyhä paikka? -hankkeessa taidehistorian ja luonnonsuojelubiologian sulavana yhteentörmäyksenä. Lisäksi käytämme sekametodipakettia eli olemme valinneet tutkimuksemme työkaluiksi sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Perinteisesti käytetään vain yhtä metodilinjaa ja vaikka näiden yhdistelmä ei suoranaisesti ole harvinainen niin ei se myöskään ole kovin yleisesti käytetty. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkimme ja analysoimme yhdessä täällä verkkosivuilla olleen nettikyselyn määrällisiä vastauksia (yht. n. 730 vastaajaa) ja Pyhä paikka? -vaellusteoksen esitysten yhteydessä tehtyjä laadullisia yksilöhaastatteluja (n. 70 kpl). Haastatteluaineiston analysointiin käytämme sisällönanalyysiä ja nettikyselyyn faktorianalyysiä. Näiden ensimmäisten vaiheiden jälkeen alamme yhdistää saamiamme tuloksia ja tämä tulee olemaan mielenkiintoista sekä haastavaa.

Suomalaista luontosuhdetta ei juuri ole tutkittu aiemmin tällä tavalla kuin me nyt teemme.

Metsämielipiteitä ja metsäsuhdetta on kartoitettu jos ei vuosikymmeniä, niin ainakin useita eri kertoja ja suomalaisesta metsäsuhteesta onkin saatavilla paljon tietoa (ks. esim. Metsämuseo Lusto). Luonto pitää sisällään kuitenkin paljon muutakin kuin metsää ja suurten globaalien ongelmien kuten monimuotoisuuskadon vuoksi on tarpeen tietää mitä ihmiset ajattelevat luonnosta: vain siten voimme päästä tekemään vaikuttavia päätöksiä ja ohjaamaan toimenpiteitä suuntaan, jotka tukevat monimuotoisuuden turvaamista ja tulevat ihmisten puolelta hyväksytyiksi. Suomalaisen luontosuhteen diskurssit kertovat meille, miten luonnosta Suomessa ajatellaan.

Tutkimustyöstä suurin osa tapahtuu sisätiloissa, myös silloin kun tutkitaan luontosuhdetta. Koronapandemian aikaan harvinainen näky: Pyhä paikka? -hankkeen tutkijat Riikka ja Anna-Kaisa samassa toimistossa koodaamassa tutkimusaineistoa sisällönanalyysiä varten. Kuva: Anna-Kaisa Tupala.

Julkaistu

Luonto näyttämönä

Anna-Mari Laulumaa

Esittävän taiteen ominaispiirre on se, että se elää hetkessä tai oikeastaan hetken – ja katoaa. Samanlainen on ihmisen elämä, tarkoitettu tai ihmeellinen sattuma, mutta aina – kuten laulussa lauletaan – vain väliaikainen. Digitalisaation aikakaudella esittävä taide muistuttaa meitä elämän perusluonteesta: se on rajallinen huolimatta ihmiskunnan pyrkimyksistä siirtää kuolemaa tuonnemmaksi. Elämme lopulta maan päällä toisten muistoissa ja meistä jääneissä dokumenteissa. Näin käy myös esittävälle taiteelle. Se elää kokemuksena ja siitä otetuissa valokuvissa ja videoklipeissä.

Katson menneen Pyhä paikka? -esityksen valokuvia ja videoita hellän ihmetyksen vallassa: Miten ihmeessä siitä tuli juuri tuollainen? Ja miten hieno se olikaan. Samalla haikeus valtaa mielen. Esitys ei koskaan toistu.

Haikeus taittuu mielen automaattisen tasapainottavan systeemin kautta. Mieleen palautuu kuin tilauksesta hauskoja hetkiä harjoituksista. Olen yhtäkkiä välähdyksenomaisesti Mäkituvan flamencostudion takapihalla, jossa kokeilimme ensimmäistä kertaa käsien liikettä hyvin kapeiden puiden ympärillä. Kokeiluvideoita katson kuin oman lapsen ensimmäisiä askeleita.  Siinä kohtaus ottaa ensiaskeleitaan, kävelee ja kohta se juoksee.

Marja Kemppainen Pyhä paikka? -esityksessä elokuussa 2020. Kuva: Marko Poolamets.

Seuraavassa väläyksessä ovat treenit, joissa Linnan Joelin ja Kinnusen Markuksen kanssa harjoittelimme suolla kävelylinjoja. Satoi kaatamalla ja vesi valui hupusta huolimatta niskasta selkään. Harjoitusvideolta ei kuulu paljon muuta kuin sateen hillitöntä ropinaa. Olin kahden tunnin treenien jälkeen aivan litimärkä. Lähtiessämme Joel sanoi hymyillen: ”Voi että tää on kivaa!” Lauseessa ei ollut tilkkaakaan sarkasmia. Se oli aivan totta ja kertoo Joelin ja myös Markuksen asenteesta. Tuo lause tiivistää myös koko projektin syvimmän luonteen. Suolla sateessa kivi olkapäällä laulaen oli kivaa. Rouheus ja raskaus olivat osa nautintoa.

Joel Linna (vas.) ja Markus Kinnunen Pyhä paikka? -esityksessä 2020. Kuva: Marko Poolamets.

Tämän esityksen tavoite oli alusta asti kaksitasoinen. Esityksen tuli olla hyvää taidetta ja osa tutkimusta. Niinpä luontosuhteen teoriaa käytiin keskustellen läpi keväällä Kaisan ja Riikan kanssa ennen kesän intensiivistä toteutusvaihetta. Koronan katkaisema konkreettinen yhdessä tekeminen paikattiin puhumalla puhelimessa. Puhuimme Riikan kanssa omaa luontosuhdetta ja teoriaa pohdiskellen ja yhdistellen joskus tunteja. Ajatukset kieppuivat villisti paikkakohtaisuudesta suomalaisen vanhan taruston kautta luonnonsuojeluun, sanojen merkityksistä kokemuksellisuuden kautta rajoihimme. Tämä mylläysvaihe oli aivan ratkaisevan tärkeä. Siinä alitajuntaan kertyi materiaalia työstettäväksi.

Esityksellä oli siis kaksi tavoitetta; olla itsenäinen esitys ja tuottaa tietoa luontosuhteesta tutkimukseen. Hankehakemuksessa se määriteltiin näin: ”Pyrkimyksenä on luoda teos, jossa luontosuhteen erilaiset muodot ja niiden kompleksisuus ja monitasoisuus haastaa katsojia tutkimaan omaa kokemustaan ja tulemaan tietoiseksi ajattelustaan ja uskomuksistaan.”

Itsenäinen esitys onnistuu helpommin, mutta miten esitys rakennetaan osaksi tutkimusta? Vastaus on: tekemällä. Esittävä taide vaatii aina konkreettisia tekoja. On ryhdyttävä puuhaan ja tartuttava toimeen. Mutta tekemiseen ei voi rynnistää, ennen kuin on käsitellyt teemaa myös henkilökohtaisella tasolla. Näin ajattelen myös hyvästä näyttelijäntyöstä. Näyttelijä käsittelee teeman mielessään niin, että ”mielen työpöytä” on mahdollisimman puhdas toimimaan itse roolihahmon käytössä. Ohjaajantyössä ja erityisesti paikkakohtaisen esityksen rakentamisessa on paljon samaa kuin esityksen käsikirjoittamisen ja ohjaamisen prosessissa. Näissä oma käsitykseni ja tapani tehdä taidetta toistuu juuri tämän kaltaisena henkilökohtaisena asiaan uppoutumisen prosessina, josta syntyy lopulta teos. Henkilökohtainen asian työstäminen tarkoitti sen hieman tylsänkin prosessin läpikäymistä, jossa oma luontosuhde paljastuu itselle. Ei ehkä kokonaan, mutta enemmän kuin aikaisemmin. Itsetutkiskelussa on se ikävä puoli, että sisältään ei löydä pelkkiä aarteita. 

Olennaisia hetkiä oman luontosuhteeni tarkastelussa oli kaksi. Ensimmäinen oli manaukseni Hitonhaudan pohjalla könytessäni ja nopeasti ohi vilahtanut ajatus: ”Miksi nää kivet pitää täällä olla! Että tää on ärsyttävää.” Tuo ajatus oli ohi sekunnin sadasosassa, mutta sain napattua sen kiinni kuin ohikiitävän linnun. Tarkastelin sitä ällistyneenä. Mitä ihmettä tarkoitan, kun ärsyynnyn kivistä maassa? Tätähän se reflektointi ja itsetutkiskelu on: osa omasta mielestä tarkkailee kokevaa mieltä. 

Olen ajatellut luontosuhteeni olevan jotenkin ”hyvä”. Liikun luonnossa ja olen hyvin herkkä monille asioille. Säästelen takapihallani niittykukkia ja suren jokaista pihalta kaadettavaa puuta. Mutta onko tuo pinta vain harhaa? Olenko rakentanut itselleni identiteetin ja tarinan itsestäni jonkinlaisena luontoihmisenä? Olenko lopulta kaupunkilainen, moderni ihminen, jolle kivikossa käveleminenkin on ärsyttävää? Onko todella niin, että 300 metriä louhikkoa saa jo minut kaipaamaan tasaisempaa ja itse asiassa ihmisen tasoittamaa kulkureittiä? Ja eihän siinä kaipauksessa toki mitään pahaa ole. Ihminen on kuten muutkin eläimet rakentanut itselleen toimivaa ympäristöä. Mutta silti. Ajatukseni jaksoi minua hämmentää.

Miksi rotkon kivet alkoivat ärsyttää, vaikka halusin nimenomaan tänne tehdä esityksen?

Toinen tärkeä hetki oli se, kun tajusin etten uskaltaisi nukkua Hitonhaudalla yötä yksin. Ajattelin, että se on ehdottomasti tehtävä. Mutta rohkeuteni hupeni, mitä lähemmäksi kesä tuli. Nukkuminen rotkossa yksin ei ollutkaan enää hauska idea. Huomasin hölkkääväni hämärän laskeutuessa vauhdilla autolle ja mustuneissa puunrungoissa alkoi näkyä karhuja. Tajusin, että en ole luonnossa niin kotonani kuin olin kuvitellut. Mitä siitä pitäisi ajatella? Pelkäänkö luontoa ja mitä siinä pelkään? Ja miksi? Mikä on vaistojani, perimääni, viettejäni ja mikä opittua? Onko luontosuhteeni oikea tai väärä? Hyvä tai huono? Eräs esitykseen tuloaan pohtinut tuttavani totesikin hauskasti: ”Niin voinkohan mä tulla sinne esitykseen kun mulla on aika huono tää mun luontosuhde?” Hän ei lopulta tullut vaikka sanoinkin aivan rehellisesti, että olen aidon kiinnostunut luontosuhteista kaikkineen. Että tämä prosessi on todella inspiroiva ja ihmeellinen. Päivänselvänä pitämäni asia onkin valtava kokonaisuus.

Luontosuhde on kuin merenalainen maailma, johon sukelsin ja tajusin, että täällähän on vaikka mitä.

Luontosuhde alkoi näyttäytyä itselleni varsin moniulotteisena, ristiriitaisena ja kerroksellisena. Siitä alkoi muodostua esityksen rakenne: vaikka jokainen kohtaus rakentui erityisesti valitusta paikasta käsin, halusin jokaiseen kuvaan riittävästi tasoja ja sävyjä. Ajattelin kohtaukset ohuen mehun sijaan monikerroksisena konjakkina tai hyvänä viininä, jossa on useampia makuja päällekkäin: että kohtaus avautuu kerros kerrokselta jokaiselle omalla tavalla. Koska esityksen jälkeen yleisöltä tultaisiin kysymään luontosuhteesta, halusin kohtausten virittävän yleisöä puhumaan myös ristiriitaisuuksistaan: kiinnostumaan luontosuhteen kerroksellisuudesta ja yllätyksellisyydestä itsellekin. Koulumaailmasta tuttu ”opettajan odottama oikea vastaus” oli vältettävä kaikin keinoin. Tätä ainoaa oikeaa vastausta ei itselläni ollutkaan, koska luontosuhteen tutkiminen tuntui yhtäkkiä samalta kuin muidenkin suhteiden.  Ne eivät ole ristiriidattomia tai selkeitä. Joskus mietin, että luontosuhteessamme on jotakin äitisuhteestamme. Ja ehkäpä psykoanalyytikot näin  ajattelevatkin? Psykodraamaohjaajien keskuudessa meillä on ollut sanonta, että jokainen palaa draamoissaan lopulta miettimään omaa äitisuhdettaan keittiön pöydän ääreen. Onko luontosuhdekin lopulta äitisuhteen toisinto?

Yleisöä kulkemassa Hitonhaudan luontopolulla Pyhä paikka? -esityksessä kesällä 2020. Kuva: Marko Poolamets

Esityksen kohtauksissa oli erilaisia palasia teoriasta ja pohdinnoistamme. Kansallisromantiikan kuvastoa, Linkolan jyrähdyksiä, teollistumista ja teknologian kehittymistä, luonnon hyödyntämistä, henkisyyttä, hengellisyyttä, suhdettamme kuolemaan, elotonta luontoa ja historian perspektiiviä, kamppailua luonnon kanssa ja luonnon suomaa turvaa ja lohtua. Esityksessä surullinen ja masentunut Linkolan hahmo itkee luonnon tuhoutumista kasvot mätästä vasten ja virttä veisaavat miehet tarpovat suolla raskaat kivet harteillaan. Toisaalla vesi koskettaa kättä uskomattoman voimallisesti istuessamme maassa ja tuntiessamme luonnon joka puolella ympärillämme, flamencotanssijoiden kädet koskettavat puiden pintaa kuin hellien. Metsuri keinuu puiden latvassa muistuttaen ihmisen taidoista, kyvystä ja vastuusta. Metsuri on yläpuolellamme, onko ihminen siellä vai missä suhteessa muuhun elolliseen ja elottomaan? Rotkossa nainen kääntyy hitaasti kohti yleisöä kuin luonnon hidas kiertokulku. Jäät sulavat käsien päällä jääkauden jäljiltä olevassa kauniissa pirunpellossa. Aikaperspektiivi avautuu jääkaudesta tähän hetkeen ja sulaviin jäätiköihin yhtä aikaa. 

Koko esityksen reitin voi nähdä myös kuvana elämästä tai kriisistä. Osittain tiedostamatta miksi halusin aivan vimmaisesti esityksen juuri Hitonhaudalle ja vaikeaan maastoon. Riittävän haastava maasto, kokemuksen hikisyys, kehollisuus ja yleisön tuominen riittävän kauas lähimmästä hampurilaisesta tuntui tärkeältä luontosuhteen tutkimisen kannalta. Että luontosuhdetta tutkittaessa siitä ei vain puhuta vaan se koetaan ja koetaankin niin perusteellisesti kuin nyt ilman yleisökatoa voidaan tehdä. Esitys kertonee jotakin omasta luontosuhteestani, jossa luonto on ankara ja voimakas ja ei lopulta koskaan ihmisen hallittavissa.

Ihmisen rooli luonnon suuruuden edessä tuli tällä näyttämöllä varsin selväksi. Lavasteet olivat valtavat.

Esitys kesti kyyteineen lopulta yli kolme tuntia ja tutkimukseen osallistuneiden osalta yli neljäkin tuntia. Kuljettaessani yleisöä esityksissä huomasin kertovani alussa ryhmille näin: ”Älkää murehtiko siinä pahimmassa kohdassa, hankalinta louhikkoa on vain sata metriä ja sitten se helpottaa”. Jos esitys olisi kriisin tai elämän hankalan kohdan metafora, toimin toisin kuin elämässä tapahtuu. Hankalimmissa elämän kriiseissä olisi ihanaa kuulla nuo sanat: ”Enää sata metriä ja sitten helpottaa. Varmasti.” 

Näin korona-aikana maali helpottumisesta on siirtynyt monta kertaa. Ehkä jaksamme paremmin, kun asetamme toivomme johonkin kohtaan, jossa helpottaa. Kirjoitan tätä tammikuussa 2021 ja kävin Hitonhaudalla eilen. Talvella lumen peittäessä kivikkoiset kohdat on kulku helpompaa kuin kesällä. Polku tasoittuu. Luonto tasoittaa sen.

Julkaistu

Nature as a Stage

Anna-Mari Laulumaa

The characteristic of performing arts is that it lives in the moment, or really for a moment — and disappears. Like in human life, it is an intended or miraculous coincidence, but always only temporary. In the age of digitalization, the performing arts remind us of the basic nature of life: it is limited despite humanity’s efforts to postpone death. We eventually live on earth in the memories of others and in the documents we leave behind. This is also the case for the performing arts. It lives on as an experience and in the photos and video clips taken of it. 

I look at the photos and videos of the past performance in a gentle wonder: How in the world did it become just that? And how great it was. And I feel some sort of beautiful sadness. The performance never happens again. 

The sadness goes away through the mind’s automatic balancing system. Fun moments from the rehearsals come back to my mind. I suddenly see a flash from the flamenco studio backyard, where we tested the hands around the trees. I look at the videos taken from the rehearsals as looking at my own child’s first steps. In it, the scene takes its first steps, then begins to walk, and soon it runs. 

Marja Kemppainen in the Sacred Place? -performance in August 2020. Photo: Marko Poolamets.

The next glimpse is from rehearsals where we were testing the walking lines with Joel Linna and Markus Kinnunen in the swamp. It poured rain and water spilled from my neck to my back despite the hood. There’s not much more in the video than the unbridled crackling of the rain. After two hours of training, I was quite wet. As we left, Joel said with a smile, ”Oh, this is sooo nice!” There was not a splash of sarcasm in the sentence. That was quite true and illustrates the attitude of both Joel and  Markus. That sentence also sums up the deepest nature of the whole project. They felt joyous despite of walking and singing  in the swamp in the rain, a huge stone on the shoulders. Roughness and true challenging of ourselves were part of the enjoyment. 

Joel Linna (on the left) and Markus Kinnunen in the Sacred Place? -performance in 2020. Photo: Marko Poolamets.

The goal of this performance was twofold from the beginning. It had to be good art as well as part of the research. The theory of the relationship with nature was discussed during the spring with Kaisa and Riikka during the planning stages and well before the intensive implementation phase of the summer. Working together in person was not possible due to covid so we talked a lot on the phone. The two of us discussed and reflected, sometimes for hours, reflecting on our own relationship with nature and theory. Thoughts revolved wildly from place-specificness through the old Finnish legends to nature conservation, from the meanings of words through experientialism to our borders. This grinding phase was absolutely crucial. In it, the subconscious accumulated material for processing. 

The performance thus had two aims; to be an independent artwork and produce information about the relationship with nature for the research. In the project application, it was defined as follows: ”The aim is to create a work in which the different forms of the relationship with nature and their  multileveled complexities challenge viewers to explore their own experience and become aware of their thinking and beliefs.” 

An independent artwork is easier to accomplish, but how is the performance built into the research? The answer is: by doing. Performing arts always require concrete deeds. We have to get to work and take action. But there is no rushing to do until you have addressed the theme on a personal level as well. That’s how I also think about good acting. The actor treats the theme in his mind so that the “mind desktop” is as clean as possible to function in the use of the character himself. In director work and especially in building a site-specific performance, it is much the same as in the process of writing and directing a performance. In both, my own perception and the way I make art is repeated in this very kind of personal immersion process that eventually gives rise to the work. Working on a personal issue means going through the slightly dull process of revealing your own relationship with nature to yourself. Maybe not completely, but more than before. The sad side of introspection is that you can’t find mere treasures inside

There were two essential moments in looking at my own relationship with nature. The first was my exaggeration at the bottom of the Hitonhauta as I tossed and quickly flashed the thought: “Why do these stones have to be here! This is annoying.” That thought was over a hundredth of a second, but I got it caught up like a passing bird. I looked at it in amazement. What on earth do I mean when I get annoyed by rocks on the ground? This is what it is about reflection and introspection: part of one’s own mind observes the experiential mind. 

I’m thinking about the nature of the relationship as being somehow ”good”. I run and ski in the forests and I am very sensitive to many things. I spare meadow flowers in my backyard and mourn every tree felled from the yard. But is that surface just a delusion? Have I built myself an identity and a story of myself as some kind of natural person? Am I, after all, an urban, modern person for whom walking on a rock is annoying? Is it really the case that a 300-meter quarry already makes me miss a smoother and, in fact, man-made route? And of course there is nothing wrong with that longing. Man, like other animals, has built a functional environment for himself. But still. My thoughts kept confusing me.  

Why did the rocks of the gorge start to irritate even though I specifically wanted to make a show here? 

Another important moment was when I realized I wouldn’t dare to sleep in Hitonhauta for a night alone. At first I definitely wanted to experience the gorge alone one night. But my courage waned as the summer came closer. Sleeping in the gorge alone was no longer a fun idea. I realized that I had started to ran faster toward my car,  as the twilight descended and bears began to appear on the blackened tree trunks. I realized that in nature I was not as at home as I had imagined. What should you think about it? Am I afraid of nature? What am I afraid of? And why? What are my instincts, my inheritance, my pastimes and what have I learned? Is my relationship with nature right or wrong? Good or bad? One of my old friends, who was considering coming to see the performance asked quite seriously: ”So can I come to see the performance even if my relationship with nature is kind of bad?” He did not eventually come even though I had said quite honestly, that I am interested in all kinds of relationships with nature. That exploring the relationship is truly inspiring and wonderful. Our relationship with nature is never as simple as good or bad.

The relationship with nature is like an underwater world, into which I dived and realized that there is more there than I could have ever imagined.

The relationship with nature began to appear to me as quite multidimensional, contradictory, and layered. The multidimensional and layered approach began to take shape as a performance: although each scene was built from a particular chosen location, I wanted enough levels and tones for each image. Instead of a flavor of a thin juice, I thought of the scenes as a multi-layered cognac or a good wine with multiple flavors on top of each other: that the scene opens layer by layer for each in its own way. Since the audience would be asked about the relationship with nature after the performance, I wanted the scenes to excite the audience to talk about their contradictions as well: to take an interest in the layering and surprise of the relationship with nature itself. The “correct answer expected by the teacher” familiar from the school had to be avoided by all means. I didn’t even have this one right answer, because exploring the relationship with nature suddenly felt the same as exploring other relationships. They are not inconsistent or clear. Sometimes I think there is something about our mother relationship in our relationship with nature. And maybe psychoanalysts think so? Among psychodrama practitioners, we have had the saying that everyone in their dramas eventually returns to think about their own motherhood at the kitchen table. Is the relationship with nature in the end a version of the mother-child relationship as well?

Audience walked the nature path of Hitonhauta as part of the Sacred Place? -performance in summer 2020. Photo: Marko Poolamets.

There were various pieces of the theory and reflections in the scenes of the performance. The images of national romance, the collapses of Linkola, industrialization and technological development, the utilization of nature, our existence, spirituality, our relationship to death, lifeless nature and the perspective of history, the struggle with nature and the security and comfort of nature. In the performance, the sad and depressed Linkola figure cries for the destruction of nature against the rot and the men are chanting carrying heavy stones on their shoulders in the swamp. Elsewhere, the water touches the hand incredibly powerfully as we sit on the ground and feel nature all around us, the hands of flamenco dancers touching the surface of the trees tenderly. The lumberjack swings at the top of the trees, reminding of human skills, abilities and responsibilities. The lumberjack is above us, is man there or in what relation to the rest of the living and inanimate? In the gorge a woman turns towards us slowly like the circle of life. The ice melts on the performers hands in a beautiful rockfield from the ice age. The time perspective opens from the ice age to the present moment and to the melting glaciers at the same time.

The entire performance route can also be seen in a picture of life or crisis. Partly unconsciously, I quite frantically wanted a show just for Hitonhauta and its difficult environment. Sufficiently challenging terrain, the sweat of the experience, the body, and bringing the audience far enough away from the nearest burger place seemed important for exploring the relationship with nature. When studying the relationship with nature, it is not just talked about, but it is experienced and experienced as thoroughly as it can now be done without the loss of the public. The performance says something about my own relationship with nature, where nature is harsh and powerful and ultimately never under human control.

The role of people in the face of the greatness of nature became quite clear on this stage. The sets were enormous. 

The presentation, with its rides, eventually lasted more than three hours and, for those who participated in the study, more than four hours. As I transported the audience to the performances, I found myself telling the groups at the beginning like this: “Don’t worry at that worst point, the hardest quarry is just a hundred yards and then it makes it easier”. If the performance were a metaphor for a crisis or an awkward point in life, I would act differently than what happens in life. In the most awkward crises of life, it would be wonderful to hear those words: “One more hundred meters and then ease. Certainly.” 

Thus, during the COVID-19 pandemic, the goal of relief has shifted many times. Maybe we’ll cope better when we put our hopes in a place where it’s easier. I am writing this in January 2021 and visited the ”Damn Tomb”; Hitonhauta, or Devil’s Grave, yesterday. In winter, when the snow covers the rocky areas, the passage is easier than in summer. The path is leveled. Nature makes it happen.

Julkaistu

Kun (korona)vuosi vaihtuu

Kaisa Raatikainen

Kiitos, Koneen säätiö. Ilahduin ikihyviksi tänä aamuna, kun tasan kello 9 sähköpostiin saapui viesti, jonka kolmannella rivillä luki: ”Onneksi olkoon!” Viestissä kerrottiin, että Pyhä paikka? -hankkeelle on myönnetty täydennysrahoitus säätiön COVID-19-haussa.

Olin herännyt ennen kuutta ja pyörinyt levottomana sängyssä miettien päätöstä. Aamupalaa söin tajuamatta mitä oikein laitoin suuhuni. Siirryin kotitoimiston työpisteelle (koska korona!) ja avasin sähköpostin, mietin mitä pitäisi tehdä, kohta alkaa etäpalaverikin, voiko tässä lainkaan keskittyä ja ajatella ja keskustella fiksusti työkavereiden kanssa, kun jännittää. Ja sitten viesti tuli. Piti mennä hetkeksi tepastelemaan olohuoneen ja keittiön väliä. Tuli pari riemuhyppyäkin ja joku huudahdus. Kun enin lataus oli purettu, istuin lattialle. Sitten tuli nälkä. Söin banaanin, kaurakeksin, suklaata ja lämmitin glögiä. Aivoille piti saada sokeria, jotta jaksaa palaveerata skarppina kuulokkeet korvilla.

Jos joku sana yhdistyy vuoteen 2020 niin se on ”korona”. Kukaan ei ole välttynyt sen vaikutuksilta. Kukaan ei arvannut mitä nuo vaikutukset olisivat, eikä niitä kaikkia tiedetä vieläkään. Vaikka tutkijat ovat työssään säästyneet pahimmilta haittavaikutuksilta, on COVID-19-pandemia vaikuttanut meihinkin. Koronarajoitukset veivät perusasioiden äärelle: suoja, lepo, ravinto ja sosiaalisten kontaktien tarve korostuivat. Koti, uni, keittiön kaappien sisältö ja se miten pitää yhteyttä työyhteisöön ja ystäviin. Ja se terveys.

Korona-aikaan suomalaiset löysivät metsien halki kulkevat polut. Hitonhaudan luontopolulla havaittiin varsinainen kävijäryntäys. Kuva: Agata Anttonen.

Töitä on myös tehty, oikein olan takaa, ja se oli tärkeä syy miksi projektimme haki Koneen säätiöltä täydennysrahoitusta ensi vuoden alkupuolelle. Pyhä paikka? -hanke oli alun perin suunniteltu yksivuotiseksi, mutta COVID-19-pandemia mylläsi aikataulut ja tehtävälistat uusiksi. Hankkeen kulminaatiopisteestä, Hitonhaudalla kesäaikaan toteuttavasta vaellusteoksesta, haluttiin pitää sisukkaasti kiinni. Ja teoksen esitykset toteutuivatkin, vaikka niitä jouduttiin lykkäämään aivan elokuun ja ohjaaja Anna-Mari Laulumaan apurahakauden loppuun.

Pyhä paikka? -vaellusteos oli menestys, ja sen toteuttaminen vaikeuksista huolimatta on asia josta sekä hanketiimi että rahoittaja voivat olla ylpeitä. Yleisin adjektiivi, jolla esityksiä kuvattiin, oli ”vaikuttava”. Eräs katsoja luonnehti teosta seuraavasti: ”Syvä kokemus elämän suojattomuudesta, kiertokuluista ja luonnonvoimista meissä. Pyhä oli läsnä tavalla, jota harvoin kokee.”

Tekemisen meininki, keskinäinen luottamus ja joustavuus mahdollistivat kunnianhimoisen tiede-taide-työskentelyn hankalista olosuhteista huolimatta, menestyksekkäästi ja korkeatasoisesti. Hanketiimi työskenteli päämäärätietoisesti ja sitoutuneesti. Ajoittaiset takaiskut käsiteltiin kahvikupin ja lohtupullien avulla, ja sitten jatkettiin taas eteenpäin uusin suunnitelmin varustautuneina. Vaikka läpi harmaan kiven! Hurtilla huumorilla!

Koska Pyhä paikka? -esitykset toteutuivat ja tutkimusaineistot saatiin koottua, mietimme, mahdammeko saada täydennysrahoitusta. Tuumasimme kuitenkin, että hakemisen edellytykset täyttyvät, koska kaikkea suunniteltua työtä ei saatu tehtyä. Esityksistä ja niiden valmistelusta on runsaasti laadukasta video- ja valokuvamateriaalia, jonka läpikäymiseen ja analysointiin tarvitaan myös aikaa, rauhaa ja resursseja. Samoin tutkimusaineistojen analysointi, tulosten tulkinta ja raportointi ovat kesken.

Hankkeen toteuttamiseen liittyi paljon ylimääräistä kuormitusta ja epävarmuutta, jotka kanavoituivat työskentelyn kovaan intensiteettiin ja kiireen tuntuun. Miten Vangeline saadaan Yhdysvalloista Suomeen? (Aikatauluja uusimalla ja byrokratiaa selättämällä.) Miten karanteeni järjestetään? (Anna-Mari joutui evakkoon omasta kodistaan, jotta Vangeline pystyi majoittumaan sinne kahdeksi viikoksi.) Miten esityksen kohtaukset harjoitetaan? (Joka kohtaus erikseen.) Missä puvut ommellaan, kun käsityöpalvelun tilat ovat kiinni? (Jyväskylän Flamencoyhdistyksen tanssisalissa.) Onko hankittu tarpeeksi maskeja ja käsidesiä? (Kyllä.) Miten yleisö saadaan Hirvaskankaalta Hitonhaudalle, ja Hariselta Hirvaskankaalle? (Traktorin peräkärryssä, pikkubussilla ja tilataksilla.) Apurahansaajat eivät pitäneet kesällä lomaa lainkaan; esitysten alla mentiin jo sata lasissa ja niiden jälkeisessä tyhjyyden olotilassa hoiputtiin hetki hihitellen kuin hiprakassa konsanaan.

Hankkeen vetäjänä minua siis jännitti aivan valtavasti, miten täydennysrahoituksen kanssa käy; loppuvat resurssit tässä vaiheessa, kun tutkimustyö alkaa keriä auki löydöksiään, ja vaellusteoksen dokumentaatio on keskeneräinen? Kun työtiimi, joka on paiskinut lujasti hommia, ansaitsisi muutaman lisäkuukauden ja mahdollisuuden hengähtää hieman, hiljentää tahtia, antaa tilaa luovalle ajattelulle, jota tarvitaan myös tutkimustulosten tulkinnassa ja raportoinnissa – ei pelkästään teoksen valmistelussa.

Siksi tämänpäiväinen helpotus oli niin suuri. Koko työryhmämme koki syvää kiitollisuutta säätiölle, joka selvästi ymmärsi että sydämestä tehty tunnollinen työ ansaitsee tunnustuksen ja hankkeen loppuunsaattaminen on tärkeää. Rahoituspäätös toi paljon kaivattua iloa ja taloudellista turvaa epävarmuuden ja alkutalvisen ankeuden keskelle.

Säätiöiden myöntämä rahoitus tutkimus- ja taidehankkeille on arvokasta ja kilpailtua. Iloa omasta myönteisestä päätöksestä varjostaa aina tieto siitä, että monet erinomaiset hakemukset jäivät ilman rahoitusta. Siksi mietin monta kertaa, kirjoitanko tätä tekstiä lainkaan, koska se voi olla jollekulle kipeää luettavaa; olen itsekin jäänyt useasti ilman rahoitusta ja aina se kirpaisee. Mutta kaino toiveeni on, että Pyhä paikka? -hanke inspiroisi myös heitä, jotka eivät ole suoraan osana toimintaamme. Ja siihen päästäksemme tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja sitä, että asiat kerrotaan niin kuin ne ovat.

Pyhä paikka? -hankkeen rohkeisiin avauksiin kuuluu työtiimin perinteisten roolien hylkääminen ja heittäytyminen uuden äärelle. Näin hankkeen vetäjästä ja tutkijasta tuli yksi vaellusteoksen esiintyjistä. Kuva: Marko Poolamets.
Julkaistu

Taideperustaista tutkimusta Valkolan kylän järvimaisemissa

Riikka Niemelä

Vietin yhden kesän kauneimmista viikonlopuista Laukaassa Iso-Harisen rannalla kuunnellen läpi elokuisen metsäluonnon, suopursuntuoksuisen suon ja viileän rotkolaakson vaeltaneen yleisön ajatuksia luonnosta ja Pyhä paikka? -esityksistä. Sää oli meille suosiollinen. Perjantain kenraaliharjoitus pidettiin vielä hellelukemissa, mutta esityspäiville osui vilpoisampi sää, jossa luonto osallistui esityksiin ääni- ja valoteknikkona, kuten yleisöltä jälkikäteen kuulin; ukkonen ärjyi butoh-taiteilija Vangelinen tanssiessa vasten rotkonpohjan ikiaikaisia kallioita, aurinko kirjaili kulissit valo- ja väriefekteillään ja Tuonen lehto -kohtauksen ylle laskeutui hiljainen sade.

Kesäillan idylliä Iso-Harisen rannalla Pyhä paikka? -esitysviikonloppuna 22.-23.8.2020.

Viikonlopun kauneus ei silti johtunut säästä, vaan kiitollisuudesta, jota tunsin kuunnellessani toinen toistaan vaikuttavampia huomioita esityksestä ja luonnonympäristöstä erityisissä puitteissa, jotka Valkolan kyläyhdistys oli haastatteluille järjestänyt. Esitysviikonloppua edeltänyt arkinen kaaos jääkalikoiden, käsidesin, lippulappujen, bussiaikataulujen, fläppitaulujen, reistailevan nauhurin ja muiden pikkuyksityiskohtien järjestelyssä rauhoittui keskusteluun kauniissa keskisuomalaisessa järvimaisemassa savusaunan terassilla. Seinää koristi harmaa tammivasta ja seinänvierustalle pinotut saunapuut. Haastattelunauhoille taisi tallentua keskustelun lisäksi vesilintujen ääniä ja ajoittain yltyvän tuulen puuskat. Jossakin muualla olisimme saattaneet puhua luonnosta jollakin toisella tavalla.

Vaellusten päätepisteellä retkikahvien jälkeen tehdyt haastattelut antavat arvokasta tietoa tavoista, joilla luonto ja luonnonpaikka esityksissä koettiin. Taideperustaista tutkimusta voisi luonnehtia tutkimukselliseksi lähestymistavaksi, jossa taiteellinen prosessi on osa tutkimuksen työkalupakkia.

Tarjoamalla mahdollisuuden kohdata luonnonpaikka erityisine piirteineen ja hiljentyä hetkeksi luontoon Pyhä paikka? -vaellusesitykset tarjosivat lähtökohdan ja kiinnekohdan keskustelulle luontosuhteesta. Esityksissä luonto ei ollut vain etäinen näkymä ihmisen edessä, katseen kohtaama maisema. Ne koettiin keskellä luonnon rytmejä, tuoksuja ja tuntuja. Luonnonpaikan läpi kulkiessa liikkeet mukautuvat sen topografiaan ja keho kohtaa matkanvarren vaihtuvat pienilmastot, kylmänkosteat kivenlohkareet ja jalan alla myöden antavat sammalet.

Filosofi Alva Noë luonnehtii taidetta ”omituiseksi työkaluksi”. Se on ymmärtämisen väline, joka auttaa huomaamaan totunnaisia tapoja ajatella ja nähdä. Noën mukaan taide on väline, jolla voimme ymmärtää itseämme. Taiteen vahvuudeksi tutkimuksessa voisi ajatella sille ominaisen moniselitteisyyden. Sellaisena se avaa polkuja yksilöllisiin tulkintoihin, kokemuksiin ja eriäviin näkemyksiin.

Parhaimmillaan taide onkin keskustelunavaus eikä loppupäätelmä; se sysää liikkeelle ajatusprosesseja ja pitää puheen käynnissä.

Taide voi saattaa ihmisiä myös konkreettisesti yhteen jaetun asian äärelle. Pyhä paikka? -esityksissä yleisö kohtasi luonnon hetkellisesti muotoutuneina yhteisöinä, traktorin lavalla paikalle saapuneina matkaseurueina, joiden kokemuksia äänettömistä vaelluksista läpi vanhan erämaan kuuntelin matkan päätepisteessä. Tauolla join suoraan tulelta nostettua nokipannukahvia ja kuuntelin kyläyhdistyksen talkooväen hyväntuulista jutustelua ja lähiluontoa koskevaa tietotaitoa. Yhdistys on lisännyt toiminnallaan yhteishenkeä ja edistänyt alueen ulkoilu- ja retkeilymahdollisuuksia. Vapaaehtoistyön ja paikallisten yhteisöjen merkitys lieneekin jatkossa yhä vain arvokkaampaa ihmisten ja ympäröivän luonnon hyvinvointia edistävässä työssä.

Tutkijat Riikka Niemelä ja Anna-Kaisa Tupala haastattelivat yleisöä Pyhä paikka? -esitysten jälkeen. Koronavarotoimet oli huomioitu.
Julkaistu

Pyhä paikka? –hanke tutkii luontosuhdetta verkkokyselyllä ja paikkasidonnaisella esityksellä Hitonhaudan rotkossa

Tiedote / Jyväskylän yliopisto

Tiede- ja taidehanke ”Pyhä paikka? Suomalaisen luontosuhteen diskurssit ja paikkasidonnainen merkitys” selvittää luontokäsitysten kirjoa. Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella toteutettavassa hankkeessa tutkitaan luontosuhdetta yhdistämällä esittävää taidetta ja luonnontieteellistä ja humanistista tutkimusta.

Hanke kietoutuu jääkautisten sulamisvesien muovaamaan Hitonhaudan rotkolaaksoon, joka on luonnonsuojelualue Laukaan ja Äänekosken rajalla Keski-Suomessa. Hitonhauta on erityinen luonnonpaikka, joka on ollut suosittu, jylhyydessään pysäyttävä retkikohde korona-aikana. Hitonhaudalla saa ensi-iltansa lauantaina 22.8. Anna-Mari Laulumaan suunnittelema ja ohjaama vaellusesitys, jossa yleisö pääsee kokemaan liikkeestä, tanssista ja äänestä rakentuvan teoksen keskellä vaikuttavaa ja vaikeakulkuista luonnonympäristöä. Parin tunnin mittainen esitys antaa mahdollisuuden pysähtyä luonnon helmaan tai äärelle, kokea ja tutkiskella omaa luontosuhdettaan.

Pyhä paikka? -esitykset ovat Hitonhaudan rotkolaaksossa 22.-23. elokuuta. Kuva: Agata Anttonen.

Esityksen jälkeen taide- ja tiedetyö liittyvät yhteen, kun yleisöllä on mahdollisuus osallistua haastatteluun, jonka avulla kerätään aineistoa luontosuhdetutkimukseen. Erityisvieraana esityksessä on newyorkilainen butoh-taiteilija ja -opettaja Vangeline, joka tanssii teoksessa soolon, ja myös opettaa butoh-tanssikurssilla ennen esitysviikonloppua. Butoh-kurssilaisilla on halutessaan mahdollisuus tulla mukaan esiintymään Hitonhaudalle.

Pyhä paikka? -esityksen lähtökohtana ovat luontosuhteen kerroksellisuus ja jännitteisyys.

”Olemme eletyn elämämme summa. Luontosuhde on tuskin kenelläkään yksiselitteinen. Pikemminkin se on moniulotteinen ja haastava hahmottaa. Myös hankkeen nimessä oleva pyhän käsite on merkityksellinen. Onko luonnossa tai suhteessamme luontoon tai paikkoihin jotakin pyhää? Pyhän kautta löytää myös kysymykset omasta elämänfilosofiasta ja kuolemasta”, pohtii Anna-Mari Laulumaa esityksen lähtökohtia ja teemoja.

“Hankkeen tutkimuksessa pureudutaan juuri näihin luontosuhteen kitkakohtiin, ristiriitaisuuksiin ja moninaisuuteen, ja etsitään niistä mahdollisesti esiin nousevia oivalluksia. Lähtökohtana on pyrkimys rakentaa poikkitieteellistä osaamista etsittäessä uusia ja kekseliäitä ratkaisuja ympäristökriisin haasteisiin”, kertoo hanketta johtava tutkija Kaisa Raatikainen.

”Alojenvälisellä yhteistyöllä selvitämme Hitonhaudan erityisiä luontoarvoja ja kulttuurisia merkityksiä. Taiteella on mahdollista tuoda esiin luonnonpaikkojen erityispiirteitä ja monikerroksisuutta. Monimuotoisuuden säilyminen edellyttää ymmärrystä luonnon paikkakohtaisuudesta”, hankkeen tutkija Riikka Niemelä kertoo. Tärkeänä tavoitteena on saada mukaan keskusteluun luontosuhteesta myös esityksen yleisö ja esiintyjät, ja laajemmin muutkin suomalaiset.

Avoin verkkokysely on avoinna syyskuun loppuun

Suhde luontoon koskee nimittäin jollakin tavoin jokaista, ja hankkeen tutkimukseen voikin jokainen asiasta kiinnostunut osallistua nyt myös verkossa. Kaikille avoimella kyselytutkimuksella kerätään yleistettävää tietoa suomalaisten luontosuhteesta ja luontokäsityksistä. Syyskuun loppuun asti avoinna olevan kyselyyn toivotaan mahdollisimman kattavasti vastauksia eri tavoin luontoon suhtautuvilta ihmisiltä.

Ohjeet kyselytutkimukseen osallistumisesta löytyvät sivulta https://www.luonnonpaikka.fi/osallistu-tutkimukseen/

Hankkeesta verkossa:
www.luonnonpaikka.fi
www.jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/pyha-paikka/
https://jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/vangelinen-butoh-kurssi/

Butoh-kurssi 14.-16.8. sekä Pyhä paikka? -esitykset lauantaina 22.8. ja sunnuntaina 23.8. ovat osa Jyväskylän Kesän ohjelmistoa. Esityspäivinä Hitonhaudan alue on poikkeuksellisesti suljettu muilta kävijöiltä klo 9.30–18:00. Hanke on osa JYU.Wisdom -resurssiviisausyhteisön toimintaa ja sitä rahoittaa Koneen säätiö.

Lisätietoja:
Hankkeen taiteellinen johtaja, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna-Mari Laulumaa, anna-mari@annamarilaulumaa.com, p. 0400-467567
Nykytaiteen tutkija, FT Riikka Niemelä, riikka.l.niemela@jyu.fi, p. 044-3141178

Tiedote julkaistu Jyväskylän yliopiston verkkosivuilla 10.8.2020.

Julkaistu

Tutkijan ja tanssijan roolissa Laukaan Hitonhaudalla

Kaisa Raatikainen

Tänään on se päivä, jolloin Pyhä paikka? -esityksen liput tulevat myyntiin. Esiintyjälle hetki on jännittävä ja mielessäni pyörii monia kysymyksiä. Kiinnostuvatko ihmiset, menevätkö liput kaupaksi? Millainen puvustus tulee olemaan? Nyt esitysajankohdatkin on lyöty lukkoon. Treenaukselle on siis määritelty ehdoton deadline. Miten treenit sujuvat, sisäistänkö koreografian, liikekielen ja tunnelman? Tanssi vaatii mielen ja kehon yhteyttä, oikeaa mielentilaa ja ilmaisukykyä. Liikkeen täytyy kummuta sisimmästä. Kykenenkö välittämään katsojille tarkoituksenmukaisen viestin? Esiinnyn osana ryhmää: miten onnistumme yhdistämään ja ajoittamaan tanssimme saumattomasti ilman säestystä ja lähikontaktia? Entä mitä elementtejä ottaisin improvisoituun osioon, miten leikitellä liikkeillä ja niihin kytkeytyvillä ajatuksilla? Sydän lyö lujaa jo nyt. Esitystilanteessa jännitys on hallittava ja siitä kumpuava energia on käännettävä hyödyksi. Sitäkin täytyy harjoitella etukäteen. Ai niin, ja me tanssimme ulkona, kuusten juurten ja pisteliäiden sääskien armoilla. Entä jos sataa?

Pyhä paikka? -vaellusteos saa ensiesityksensä 22.8.2020. Kuva: Agata Anttonen.

Hetkonen. Rauhoitan mieltäni ja kutsun tutkija-Kaisan esiin, koska tämä puoleni on tanssija-Kaisaa järkevämpi viilipytty. Pyhä paikka -hankkeessa roolini on nimittäin kaksitahoinen: toteutan sekä leipätyötäni eli kestävyystutkimusta että pitkäaikaista harrastustani, flamencotanssia. Tutkin ja esiinnyn.

Tutkija-minäni muistuttaa ensinnä, että Hitonhaudalla elokuussa esitettävän teoksen työryhmä on laaja. Jokainen meistä esiintyjistä kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon, ja paikalle saapuva yleisö nauttii ympäröivään luontoon nivoutuvasta, luontosuhdetta pohdiskelevasta vaellusesityksestä kokonaisuutena. Toisekseen ohjaaja Anna-Mari Laulumaalla on selkeä visio teoksesta, ja hän kyllä luotsaa työryhmää sen mukaisesti. Johtopäätös: On siis turha panikoida. Se, mihin nyt on treenien ohella syytä keskittyä, on oma luontosuhteeni. Luonto auttaa minua rauhoittumaan ja keskittymään. Koska ryhmämme esiintyy metsässä, luonto ympäröi meitä ja tanssimme oikeastaan paitsi toistemme, myös luonnon kanssa. Minulle tämä tanssi on ainutlaatuinen mahdollisuus aistia ja kokea välitöntä yhteyttä luontoon. Metsään, puihin, sammaleeseen, hyttysiin, sateeseen.

Se, että toimin hankkeessamme sekä tutkijana että tanssijana, voi kuulostaa haasteelliselta. Tiede ja taide on perinteisesti asetettu toisiaan vastaan; ne on nähty vastavoimina, jotka täydentävät toisiaan mutta eivät ole yhteen sovitettavissa. Looginen, objektiivinen tiede ja villi, tulkinnallinen taide; järki ja tunne; ja niin edelleen. Tämä kahtiajako ja sen synnyttämä herkullinen inhimillinen kitka oli myös kesälomalukemiseni, Hermann Hessen klassikkoromaanin Narkissos ja Kultasuu ytimessä. Kirjan lopussa kaksi päähenkilöä, munkki Narkissos ja kuvanveistäjä Kultasuu, käyvät filosofisia keskusteluja ajattelijan ja taiteilijan välisistä eroista ja siitä, miten nämä ovat ilmenneet heidän elämänpoluissaan.

Omasta mielestäni tiedettä ja taidetta ei ole syytä asettaa toisiaan vastaan.

Tiedettä ja taidetta yhdistää kaksi tärkeää ominaisuutta: molemmat ovat luovaa toimintaa ja molemmat perustuvat pohdinnalle, ajatustyölle. Sekä tieteen että taiteen avulla voidaan luoda uutta tietoa ja ymmärrystä, mutta eri tavoin. Siksi tieteen ja taiteen yhdistäminen on arvokasta ja tärkeää: se avaa uusia reittejä tiedon rakentamiseen. Tästä syystä näen kaksoisroolini tutkijana ja tanssijana kutkuttavana retkenä uudenlaisen, älyllisyyteen sekä kehollisuuteen perustuvan tiedonhankinnan ulottuvuuteen.

Lopulta myös Narkissos ja Kultasuu ovat samaa mieltä siitä, että tieteellä ja taiteella on tiettyjä yhtymäkohtia. Molemmat työstävät abstraktioita, käsitteellisiä malleja, ”jotka ovat olemassa vain luovassa hengessä, mutta jotka täytyy ilmentää aineessa ja tehdä näkyviksi”, kuten Narkissos toteaa. Tämän jalon tavoitteen ohella tiede ja taide tuovat järjestystä ja lohtua maailman mielettömyyteen: ”…keskellä elämän sekavaa ja tuskallista taistelukenttää, ruumiillisen olemassaolon loputonta ja mieletöntä kuolemantanssia, on olemassa luova henki.”

Tämä lähes satavuotias ajatus on mielestäni yhtä aikaa karu, toiveikas ja sataprosenttisen totta nykyisenä elonkirjon kadon, ilmastonmuutoksen ja koetun ympäristöahdistuksen aikana.

Käydessäni Hitonhaudalla ensimmäistä kertaa vuonna 2017 en arvannut, että kolme vuotta myöhemmin rotkolaakso toimisi sekä tutkimukseni että tanssini näyttämönä. Kuva: Jyrki Torniainen.

Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu. – 10. painos, Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä, 2001. (Saksankielinen ensipainos julkaistiin vuonna 1930)

Liput Pyhä paikka? -vaellusesityksiin 22. ja 23.8. myynnissä Jyväskylän Kesän sivuilla: https://jyvaskylankesa.fi/

Julkaistu

Puutarhanhoito, rakkaus ja kuolema

Riikka Niemelä

Eräässä puutarhassa, jonka sirittävästä, sirkuttavasta, ripisevästä ja rapisevasta äänimaisemasta olen usein itsekin etsinyt kirjoitusrauhaa, naapuri siistii toisinaan pölyttäjiä ja muita pieniä otuksia varten rehottamaan jätetyn nurmen reunaa yhteisen kylätien varrella. Avulias ele ei kenties ole se, jota puutarhan omistajat kaipaavat. Se muistuttaa kuitenkin ihmisen luontosuhdetta keskeisesti määrittävästä erosta villin ja kesytetyn luonnon välillä. Kodissa on oltava huolella hoidettu piha, jossa heinät eivät hapsota ja luonto kytketään tarmokkaalla vaivannäöllä ihmisen sille osoittamiin paikkoihin. Puutarhan hallittu luonto kielii kunniallisuudesta ja yhteisöllisistä velvollisuuksista huolehtimisesta. Siinä kukoistaa kuva yhteiskunnasta, jossa ihminen ei ole luonnon armoilla.

Pihalla luonto saa tulla lähellemme, mutta omilla ehdoillamme.

Puutarha on kulttuurisesti voimakas symboli. Hortus conclusus, paratiisinomainen suljettu tila, jossa luonto on ihmistä varten. Puutarhoissa on silti käynnissä ihmisen ja luonnon jatkuva kamppailu. Rikkaruohojen itsepäiset juuret tunkevat kaikkialle, voikukat pistävät ensimmäisinä ylös kukkapenkistä ja muurahaiset siirtävät päättäväisesti tieltään pihalaattojen alle kaivetun hiekan. Puutarhassa luonto kapinoi päivittäin ihmisen vaalimaa hallinnan mielikuvaa vastaan.

Villin luonnon kultivointia puutarhoissa ohjaavat kulttuuriset arvot, joita esimerkiksi kirjailija Michael Pollan nostaa esiin kysyessään, onko ”rikkaruohoja” todella olemassa vai ovatko ne vain ihmiskunnan keksintö, kyvyttömyyttä nähdä joissakin kasveissa hyötyä tai kauneutta. Ihmisen vaalimia kasvilajeja sopeutumiskykyisemmät rikkaruohot mielletään uhkaaviksi, oveliksi, rumiksi ja likaisiksi. Ne ovat kasvimaailman parhaiten aseistautunutta ja yhteistyöhalutonta pohjasakkaa, ja juuri sellaisina hänen mukaansa taitavia olemaan kasveja.

Kedot ja niityt ovat puolittain ”kesytettyjä” luontotyyppejä, joilla ihmiset ylläpitävät luontaista lajistoa niiton tai laidunnuksen avulla. Kallioketoa kukkaloistossaan Korppoossa kesällä 2012. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luonto ajatellaan usein kulttuurin ulkopuoliseksi, mutta haluamme sen silti lähellemme. Ihastelemme orkideaa ikkunalaudalla, liikutumme YouTube-videoiden eläinlapsista ja katselemme arvostaen alppiruusupuiston jalostettuja rodoja. Mutta entä toiset lajit, joita emme ihaile, kulttuurintutkija Deborah Bird Rose ja filosofi Thom van Dooren kysyvät. Ne, jotka eivät ole yhtä kauniita, yhtä hellyttäviä tai yhtä keskeinen osa kulttuurista elämäämme.

Antropologi Eben Kirkseyn mukaan rakkaus yhtä lajia kohtaan merkitsee asettumista jotakin toista, sitä uhkaavaa lajia vastaan. Ekologisissa yhteisöissä rakastaminen tarkoittaa silloin elämistä kuolettavan työn välttämättömyyden kanssa. Huolehtiessamme hellästi puutarhan liljoista, on hankkiuduttava eroon niissä lapsiaan ruokkivista liljakukoista. Rakastaessamme kukkapenkin heleänpunaisia perennoja, revimme tyynesti juuriltaan niitä tukahduttavat vuohenputket. Suihkaus myrkkyä karkottaa kirvat ruusunlehdiltä. Puutarhamme rintamalinjoja vasten tanssivat hedelmäpuiden runkoja jyrsivät jänikset, salaatinlehtiä pureksivat etanat ja myyrät, joiden maanalaisen kaupungin rakenteisiin kompuroimme luumutarhassa.

Herättävätkö hämähäkin poikaset hellyyden vai pelon tunteita? Kuva: Riikka Niemelä.

Biofilia-hypoteesin mukaan rakkaus luontoon on ihmislajiin kehityshistorian aikana tarttunut taipumus. Rakastamme luonnossa asioita, jotka jo aikaa sitten tarjosivat meille turvallisuuden tunteen tai sammuttivat nälän ja janon. Siksi lampi, keittiöpuutarha, lähimetsä tai avara näkymä saa meidät voimaan paremmin vielä nykyisinkin. Hämähäkeistä, hiiristä tai nurmella luikertavasta käärmeestä saamme sen sijaan väristyksiä. Luonnonläheisyydestä on meille hyötyä. On kuitenkin toinen kysymys, kykeneekö ihminen rakentamaan elinympäristön edulliseksi vain omille lajitovereilleen.

Kirjassaan Hyvän ja pahan välillä (1967) psykoanalyytikko Erich Fromm määritti biofilian rakkaudeksi elämää kohtaan. Sille vastakkaista, tuhoavaa käyttäytymistä luonnehti hänen mukaansa voimankäyttö, järjestyksen ihannointi ja halu omistaa. Fromm selitti sen myös peloksi elämää kohtaan: sekavana ja hallitsemattomana elämä loukkaa lakiin ja järjestykseen sidottuja arvoja. Juuri luonnon hallitseminen ja alistaminen on silti kulttuurisesti hyväksyttyä ja tavoiteltavaakin. Arkisen esimerkin voisi etsiä kesäisiltä pihoilta: rakastamme vehreää nurmea, mutta katkaisemme apilojen kasvun ennen niiden ehtimistä täyteen kukoistukseensa.

Vain omistamalla, pakottamalla ja kontrolloimalla nurmesta tulee meille läheinen.

Väistyminen luonnon prosessien tieltä on alkanut kiinnostaa enenevässä määrin niin puutarhureja kuin luonnonsuojelijoitakin. Koskemattoman luonnon palauttamisen sijaan se merkitsee pyrkimystä löytää uudenlaisia, vastuullisempia tapoja elää toisten olentojen kanssa monilajisessa maailmassa. Kirkseyn mukaan riskialtis vuorovaikutus ja toisten olentojen päästäminen otteesta herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita, kiihtymystä ja pelkoa. Pollan luonnehtii puutarhaa paikan luomiseksi luontoon, kertomukseksi ihmisestä ja maasta. Hänen mukaansa juuri puutarhuri kuitenkin tietää, miten hatara ihmisen ote luonnosta on. Siksi niissä saisikin, hän jatkaa, näkyä aavistuksen verran enemmän epäilystä sitä kohtaan, että hallitsemme luontoa.

Kirjallisuutta: 

  • Erich Fromm, Hyvän ja pahan välillä. Helsinki: Kirjayhtymä, 1967. 
  • Eben Kirksey, Emergent Ecologies. Durham & London: Duke University Press. 2015.
  • Michael Pollan, Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Tampere: niin & näin, 2018.
  • Deborah Bird Rose & Thom van Dooren: Introduction. Unloved Others. Death of the Disregarded in the Time of Extinctions. Australian Humanities Review, 50 /2011.
Julkaistu

Taiteen ja luonnon rooli

Anna-Mari Laulumaa

Yhdistettäessä tutkimusta ja taidetta törmätään väistämättä haastaviin kysymyksiin tiedon ja kielen luonteesta. Vaikka tutkimuksesta puhutaankin usein luovana prosessina, on tutkimuksessa lopulta käytössä kuitenkin kieli. Tutkimusraportti kirjoitetaan sanoilla. Tutkimuksen maailmassa on myös tarkkoja muotosääntöjä tutkimuksen raportoinnista. Väitöskirjaa ei voi tanssia – ainakaan kokonaan.

Taiteen rooli tutkimusprosessissa voi olla monessa kohdassa. Taide voi olla tutkimuksen kohteena, kun tutkitaan vaikkapa maalauksia vuosisatojen tai -tuhansien takaa. Taiteen tutkimus lienee yhtä vanhaa kuin taide itse. Viime vuosina taiteen rooli pelkästä tutkimisen kohteesta on muuttunut. Taide on halunnut nousta tai sitä on nostettu tieteen rinnalle. Tutkimuksen ja taiteen raja-alueella käy nyt vipinä. Asia ei tietenkään ole ongelmaton. Voi kysyä, menettääkö tiede tai taide oman ominaisluonteensa?

Tuleeko tieteen ja taiteen yhdistämisessä jotakin, joka ei ole enää kunnolla kumpaakaan?

Taiteessa käytössä on muitakin tietämisen ja ilmaisemisen lajeja kuin tarkasti jäsennellyt sanat. Kehollisuus, sanattomat viestit, paikan ja näyttämön synnyttämät merkitykset. Katsojan ja kokijan oman kehon reaktiot. Mielen tiedostamattomat kerrokset. Unenomaisina, kaoottisina kulkevat tuntemukset ja toisiinsa sotkeentuvat kokemukset, ajatukset ja tuntemukset. Muistojen, tunteiden ja metaforien virta ei välttämättä sisällä yhtään sanaa. Äänet, tuoksut tai tietty melodia voivat pakahduttaa.

Taiteen rooli tiedettä ja taidetta yhdistävissä prosesseissa on usein tieteelle alisteinen. Taiteen keinoilla voidaan ”värittää” tai ”kansanomaistaa” tutkimustuloksia. Taide on nähty alisteisena tieteelle. Joskus taide on jonkinlainen pienimuotoinen lisäosa suuressa tiedehankkeessa. Tämä näkyy usein myös hankkeiden sisäisessä budjetissa. Taiteen osuus on pieni. Tiede ja taide ovat vuosisatojen saatossa olleet eri tavoin suhteessa toisiinsa. Viime vuosikymmeninä välit ovat lähentyneet ja ehkä hieman lämmenneetkin.

Kulkijat polulla kohti Hitonhautaa. Kuva: Agata Anttonen.

Pyhä paikka -hankkeessa lähdimme aidosti hakemaan tasapainoa tai ainakin tasa-arvoisuutta tieteen ja taiteen välille. Rakentuvan esityksen rooli on yhtä merkittävä kuin tutkimuksenkin. Esityksen täytyy myös toimia itsenäisenä taideteoksena, koska se on osa Jyväskylän Kesä -festivaalin ohjelmistoa. Itsenäisen taideteoksena sen on täytettävä hyvän taiteen kriteerit samalla tavalla kuin tutkimusartikkeleiden on täytettävä tieteellisen tiedon kriteerit.

Esityksen rooli on myös olla tuottamassa tietoa eri tavoin. Kysymys kuuluukin: millaista tietoa? Jo itse luomisprosessi on erilaisista lähteistä kertyneen kokemuksen ja tiedon prosessoitumista usein hyvin tiedostamattomalla tavalla. Työryhmään eri reittejä tulleet esiintyjät prosessoivat omaa luontosuhdettaan valmistautuessaan ja esiintyessään, katsojat kokevat esityksen kukin omalla tavallaan.

Paikkakohtaisen esityksen ominaispiirteenä on myös sen liittyminen osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Esitystä ei tehdä teatteritilan suojissa, vaan ”paikan päällä”. Tästä seuraa useita perustavaa laatua olevia asioita esityksen rakentamiselle. Ensimmäinen on paikalla olevien yhteisöjen ja paikan historian ja kulttuurin kunnioittaminen. Tämä tulee helpommin mieleen, jos suunnittelisi esityksen rakentamista Macchu Picchulle, mutta tuo sama periaate on hyvä muistaa kaikissa paikkakohtaisissa esityksissä. Taiteilija ei – toivottavasti – ratsasta kolonialistisella asenteella ottamaan paikkaa haltuun ja jätä jälkeensä peruuttamattomasti tuhottua kulttuuria tai yhteisöä. Toiseksi paikkakohtaisessa esityksessä itse paikan merkitys on suurempi kuin mustaan laatikkoon rakennettavassa esityksessä.

Paikka sanelee ehtoja ja paikka ei ole vain passiivinen näyttämö, vaan se on myös elävä osa esitystä. Se on roolihahmo.

Hitonhaudalle sijoittuvan esityksen suhteen muistan sanoneeni jossakin vaiheessa, että luonto on tässä esityksessä voimallisesti mukana paikan maaston ja myös sään kautta. Emme voi valita keliolosuhteita ja maasto on se mikä se on. Tänä keväänä esityksemme näyttämölle luonto toi myös uuden, kirjottamattoman päähenkilön. Koronavirus tuli kertomaan tarinaa luonnon ja ihmisen suhteesta tavalla, jota emme olisi pystyneet mitenkään itse kertomaan.

Kirjoitan tätä blogitekstiä huhtikuussa 2020 ja tällä hetkellä toivon, että voimme toteuttaa esityksen pienimuotoisena elokuussa. Korona tuli osaksi esitystämme, mutta toivon että tästä ei tule sen soolo, vaan me ihmisetkin pääsemme kuitenkin mukaan.

Luonto inspiroi paikkakohtaista esitystä, joka sijoittuu Hitonhaudalle elokuussa 2020. Kuva: Agata Anttonen.